tiistai 21. syyskuuta 2010

Lasten ja nuorten Vantaa

Kaupunginvaltuusto käsitteli maanantaina kokouksessaan Lasten ja nuorten Vantaa- toimintaohjelmaa. Ohjelmassa oli pohdittu eriliaisia keinoja kehittää lasten ja nuorten osallisuutta sekä mahdollisuuksia vaikuttaa heitä koskeviin päätöksiin.


Viime metreillä vihreässä valtuustoryhmässä herättiin huomaamaan, että ohjelmasta puuttu tärkeä kohta: lasten ja nuorten mahdollisuus vaikuttaa omien palveluidensa, ja toimintaympäristönsä suunnitteluuun ja toteutukseen. Ajatelkaapa, millaisena maailman näkee lapsi, joka on saanut olla mukana suunnittelemassa omaa luokkahuonettaan? Tai millaisen maailmankuvan saa lapsi, joka on mukana ideoimassa lähileikkipuistoaan? Entä miten luulette nuoren reagoivan, kun hän saa kaveriporukan kanssa suunnitella nuorisotalon sisätilan sisustuksen? Voisin arvella, että usko yhteiskuntaan, usko omaan itseensä ja oman mielipiteen tärkeyteen kasvaa.

Meillä aikuisilla on usein sellainen harha, että me osaamme ja tiedämme kaiken, ainakin paremmin kuin lapset. Eihän lapsi voi päättää "tärkeistä" aisoista, ne päätökset kuuluvat aikuisille. Tai oikeastaan miehille, perheen aivoille. "Kyllä meidän perheessämme ylintä päätösvaltaa käytän minä eikä lapseni", totesi eräskin pitkän linjan poliitikko minulle eilen keskustellessamme mahdollisuudesta ottaa lapset mukaan heitä koskevien päätösten suunnitteluun. "Mitä siitäkin tulisi jos lapset saisivat päättää, kohtahan meillä olisi kiipeilytelineitä joka puolella", analyysi jatkui.

Mitä sitten? Mitä sitten, jos kiipeilytelineitä olisikin yllättävissä paikoissa, mitä sitten jos kaiteet tehtäisiinkin kävelyä varten, mitä sitten jos joskus rakennettaisiinkin pienille käsille sopivaa, mitä sitten jos joskus rakennettaisiinkin pelkkää nojailuun ja notkumiseen sopivaa? Olisiko se niin kamalaa? Tulsiiko siitä sellainen olo, että aikuisten valta-asema horjuu? Että lapset ottaisivat vallan?

Uskallan väittää, että jos lapset saisivat päättää, maailma olisi piirun  verran parempi paikka.

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

Autojen oikeudet

Se alkoi tänään. Kapina. Ensin kuuntelin aamutuimaan kuinka närkästyneet poliitikot yhteen ääneen valittivat kehäteiden ruuhkautumisen kurjuutta. Voi kurjuuden kurjuus sentään, onhan se rankkaa ajella ihan yksin ruuhkan keskellä lämpimässä autossaan aamupoppien kuunnellen ja höyryävää kahvia termosmukista siemaillen, tosi rankkaa. Päivän aikana matkustin julkisilla edestakaisin ympäri pääkaupunkiseutua, kuten tapani on. Raahasin laukkuja, kiikutin lasta, kyttäsin busseja tulevaksi lapsi kainalossa tietyömaakuopan reunalla keikkuen, tarjoilin lapselle muhentuneita evässämpylöitä vaihtobussia odotellessa. Lopulta,olin oikeaan aikaan perillä pikavuoropysäkillä aikomuksena suunnata pariksi päiväksi maalle rentoutumaan. Satoi kaatamalla. Roikuin siinä kolmikaistaisen väylän reunalla ja tihrustin ohi jyräävien bussien tekstejä ja numeroita (niiitähän on  lähes mahdoton nähdä ajoissa). Kuin ihmeen kaupalla bongasin oikean bussin ajoissa ja aloitin vimmatun huitomisen ja haarahyppyjen hyppimisen pysäkillä. Ja mitä tapahtui? BUSSI KAAHASI OHITSENI!! Siinä sitä sitten törötettiin, minä, lapsi, kolme kassia ja läppäri, kaatosateessa väylän varressa. Se OIKEA pikavuoropysäkki olikin 100 metriä aiempana.
Itkuhan siitä tuli. Ja sitten heti perään raivo. Kolmen tunnin rauhoittelun jälkeen aloin pohtimaan asiaa oikein kunnolla. Tämä tilannehan on ihan pimeä. Julkisien käyttäminen on hankalaa, vaivalloista ja aikaavievää. Näin vain on, sanokaa mitä sanotte. Julkisia käyttävät ne, joilla ei ole autoa, ajokorttia tai ajokuntoa,  tai ne joilla on ekologinen omatunto. Investoinneista julkiseen liikenteeseen, väyliin, teknologiaan, koko liikenteen logistiikkaa päättävät pääasiassa ne, jotka kulkevat yksityisautolla. Loogista, vai mitä?  Itketään ja porutaan jatkuvalla syötöllä, kuinka kamalan kallista julkinen liikenne on, ja kuinka kauhean kerta kaikkisen kalliita investoinnit ratoihin, liityntäparkkeihin, bussikaistoihin ja katettuihin pysäkkeihin ovat. Teiden rakentamisen, ylläpidon ja autoilun muiden yhteiskunnallisten kustannusten määrä on keskustelussa sivuseikka. Yksityisautoilu on itsestäänselvyys, joukkoliikenne välttämätön paha jota nyt pitää yrittää vähän hoidella kun paineita siihen suuntaan on.
Sanonpahan vaan, jos jokainen autoileva herra tai rouva pakotettaisiin luopumaan kaarastaan kuukauden ajaksi, tilanne olisi toinen. Siinä kun liituraidat köröttelisivät aamuin illoin ruuhkabussissa, alkaisivat asenteet muuttua. Veikkaan, että ei menisi kauaakaan kun joukkoliikenteeseen keksittäisiin valtavan hienoja elämää helpottavia ratkaisuja, joustavia vaihtoja, älypysäkkejä ja niin edelleen. Nykyteknologian aikakaudella mahdollisuudet ovat rajattomat, jos tahtoa on. Nyt sitä ei ole. Taistelu tahtotilan puolesta jatkuu. Odotellessa taidan hankkia auton.