Mahdollisuusruotsi - etuoikeus vai pakkopullaa?

Keskustelu ruotsin kielen kohtalosta peruskoulujen opetusohjelmissa kiivastuu ajoittain. Itselläni on aiemmin ollut varsin puritaaninen suhtautuminen ruotsin kieleen. Koska olen itse työurani aikana nähnyt, kuinka paljon ruotsia tarvitsee tarjoilija, kassanhoitaja, pankkitoimihenkilö, konsultti ja virkamies (siinä tiivistettynä työurani vaiheet), olen aina kannattanut lämpimästi ruotsin kielen opetuksen säilyttämistä osana opetusohjelmaa, pakollisten aineiden joukossa.

Viimeaikaisen keskustelun valossa olen alkanut toden teolla pohtia kantaani uudelleen. Itäisessä Suomessa tarve venäjänkielen osaajille on valtava. Lapsuuteni ja nuoruuteni Savossa viettäneenä tiedän, että ruotsia tarvitsee Itä-rajan tuntumassa asuessaan vain ani harvoin – lähinnä perinteisten ruotsinristeilyjen yhteydessä. Olisiko sittenkin sallittava ruotsin vaihtaminen venäjään itäisimmässä Suomessa?

En usko, että ruotsin kielen asema horjuisi pienen jouston myötä. Enkä ylipäätään ajattele, että päätöksiä ruotsin kielen opetuksen suhteen pitäisi tehdä sen perusteella, mikä vahvistaa tai heikentää ruotsin kielen asemaa. Viisaampi perustelu olisi meidän suomalaisten osaamisen, sivistyksen ja kilpailukyvyn kehittäminen. Ruotsi on vanha pohjoismainen sivistyskieli. Ruotsi on helppoa, ja sen pohjalta on hyvä opetella muita germaanisia kieliä. Ruotsi avaa ovia.

Perheeni on kaksikielinen (suomi-ruotsi), ja oman lapseni kohdalla joudun pohtimaan millaisen kielellisen koulutuksen haluan hänelle tarjota. Pitkän pohdinnan jälkeen olemme tulleet siihen tulokseen, että lapsi menee suomenkieliseen kouluun.  Jos mahdollista, nautimme Vantaan ruotsinkielisen opetuksen palveluista kielikylvyn muodossa. Joka tapauksessa tyttäreni tulee oppimaan suomen ja ruotsin kielet hyvin. Uskon, että hän on vielä kiitollinen siitä, että sai oppia ”svenskaa” jo lapsena.

Mitä ihmettä tapahtuu Östersundomissa?

Luonnos Östersundomin kaavoittamiseksi julkaistiin eilen. Kaamea luonnos. Metroasemia oli sijoitettu keskelle viheryhteyksiä. Alueelle oli mahdutettu 70 000 asukasta, jotka olisi tarkoitus asuttaa pientaloihin. Natura-alueiden suojavyöhykkeet, viherkäytävien turvaaminen ja virkistysalueiden vahvistaminen olivat unohtuneet suunnittelijoilta lähes kokonaan.

Vihreät julkaisivat omat tavoitteensa Östersundomin kaavoitukselle jo viime marraskuussa. Vihreän linjauksen mukaisesti alueelle mahtuisi rohkeidenkin arvioiden mukaan korkeintaan 50 000 asukasta. Asutus tulisi sijoittaa metroasemien läheisyyteen siten, että aseman läheisyydessä asutus olisi kaupunkimaista (kerrostaloja) ja madaltuisi pientaloiksi asutuskeskittymän reunoja kohti. Metro kulkisi luontoalueiden kohdalla viherkannen tai maan alla.

Nyt on aika taistella kauniin, virkistysarvoiltaan mittaamattoman arvokkaan ja luontoarvoiltaan korvaamattoman alueen puolesta. Emme missään tapauksessa tule hyväksymään nykyisiä kaavaluonnoksia. Östis on pelastettava!

Kivijalkayrittäminen helpottuu

Kivijalkayrittäjyyden puolesta on helppo puhua. Pienet kahvilat, leipomot ja ruokakaupat ovat sympaattisia ja ne elävöittävät katukuvaa. Moni ihmittelee, miksi kivijalkayrittäjien tarjoamat lähipalvelut ovat kiven alla. Yksi syy on tietenkin ostajien katoaminen supermarkettien ja kauppakeskusten vilinään. Syytä on kuitenkin myös byrokratiassa, joka on suotta vaikeuttanut yritysten perustamista.

Aloittelevaa kahvilayrittäjää haastaa paitsi itse yritystoiminnan pystyyn laittaminen, myös mutkikkaat elintarvikkeiden käsittelyyn liittyvät määräykset. Kahvilatiloiksi sopivat yleensä vain sellaiset tilat, jotka ovat aikaisemmin olleet kahvilatilana. Näitä tiloja kaupataan kovilla välityspalkkioilla, sillä valmiiseen ravintolatilaan oletetaan kuuluvaksi myös valmis asiakunta. Aloittelevalla yrittäjällä ei ole varaa suuriin välityspalkkioihin, joten yritys on pistettävä pystyyn sinne mistä sopiva tila löytyy.

Vaatimusten lista on loputon. Käsille ja vihanneksille pitää löytyä oma allas keittiöstä. Siivousvälineet pitää säilyttää erillisessä suljetussa kaapissa värikoodein merkittynä. Vessan oven pitää aueta tiettyyn suuntaan. Työvuorolistojen pitää olla näkyvillä, pakastimesta ei saa löytyä ruokaa jonka tuorepäiväys on vanha (riippumatta siitä kuinka kauan ruoka pakastettuna säilyy). Kaikki vaatimukset ovat jollain tasolla järjellä selitettävissä, mutta eivät useinkaan kohtaa todellisuuden kanssa. Etenkin pienyrittäjä tietää tarkasti kuka siivousvälineitä, raaka-aineita tai käsienpesuallasta käyttää ilman värikoodejakin. Yleensä yrittäjä nimittäin hoitaa kaiken itse.

YLE uutisoi lauantaina 19.2., että maa- ja metsätalousministeriö on keventämässä sääntelyä. Ruuan käsittelyvaatimukset pysyvät samana, mutta valvonnassa siirrytään etukäteisvalvonnasta jalkautettuun valvontaan. Yrityksen perustaminen mahdollistuu ilman pitkää byrokraattista taistelua. Mahdollisia pieniä toimintatapavirheitä on sitten mahdollista korjata terveystarkastajan kanssa yhteistyössä.

Toivottavasti uudistus tosiaan keventää välillä nipottamiseltakin tuntuvaa sääntelyä. Neuvoja, ohjeita ja vaatimuksia on hyvä olla olemassa. Viranomaisilta vain tuntuu unohtuvan se, että ravintola-alalla pienikin virhe on kohtalokas. On yrittäjän oman intressin mukaista pitää paikat siistinä ja tarjota tuoretta ruokaa. Yksikin vanhentunut ruoka-annos tai ruokamyrkytystapaus riittää maineen menettämiseen.

Mistä asiakkaan kannattaa maksaa?

Kävimme perheen kanssa eurooppalaiseen tapaan sunnuntailounaalla. Päätimme kannattaa paikallista yrittäjää, ja suuntasimme erääseen uudehkoon vantaalaiseen ravintolaan. Ympäristö oli viehättävä, pöydillä oli valkoiset liinat ja palvelu oli ystävällistä. Ruokalistalta löytyi kivat annokset ja elämä hymyili. Sitten ruoka saapui.

Oma keittoni oli keskinkertaisista keskinkertaisinta. Ei hyvää, ei maukasta, vaan syötävää. Mietin koko ajan, mistäköhän purkeista ainekset oli keskenään sekoiteltu. Tyttären keitto oli pohjanoteeraus. Kanttarellikeitoksi nimetty annos maistui lisäaineilta. Kolme jättimäistä meduusan näköistä kokonaista kanttarellia lillui keskellä lautasta. Tytär söi kolme lusikallista. Kun valitin (tapani mukaan) tarjoilijalle huonosta keitosta, hän oli pahoillaan, mutta samalla hyvin pöyristynyt. Kun he eivät nimenomaan tarjoa pussikeittoja, kuinka ruoka siis voi maistua keinotekoiselta. Tunsin oloni surkeaksi ravintolakeikan jälkeen, ja pohdin pitääkö tällaista oikeasti sietää. Onko tosiaan niin, että ravintolasta voi odottaa asiallista ruokaa ainoastaan Helsingin ydinkeskustan muutamassa helmipaikassa? Onko tosiaan niin, että nykyään kokin tehtäviin ei kuulu ruuan valmistaminen, vaan ainoastaan puolivalmisteiden sekoittaminen ja lämmittäminen?

Kävin aiheesta keskustelun lähiruokaan erikoistuneen yrittäjän kanssa. Hän jakoi murheeni. Nykyään on todella yleistä, että itse tehdyksi ruuaksi tituleerataan huonolaatuisista puolivalmisteista kokoon kyhättyä sekoitusta. Vaikka keitto ei olisikaan suoraan pussista, saattavat sen raaka-aineet olla täynnä keinotekoisia aromeja ja säilöntäaineita.

Mutta mikä keinoksi, mistä muutos syntyy? Tietenkin asiakkaiden pitää vaatia parempaa, mutta osaavatko he, kehtaavatko he? Onko huonosta ruuasta tullut jo itsestään selvyys jota ihmiset osaavat odottaa? Erottaako peruskuluttaja maun perusteella millaisista raaka-aineista ruoka on valmistettu? Olen alkanut epäillä, että meidät kuluttajat on jo niin upotettu lisäaineisiin, ettemme edes huomaa mitä myrkkyjä nautimme. Onneksi on Martta-liitto ja julkkiskokit. Ehkä, ehkä he pelastavat suomalaisen ruokakulttuurin. Sitä ennen suunnittelen muuttoa Espanjaaan.