Milloin aito kuuleminen toteutuu lainvalmistelussa?

Valtionhallinnossa on käynnissä sähköistä asiointia, ja demokratiaa edistävä ohjelma, ns. SADE-ohjelma. Ohjelma on todella laaja, ja sen suunnitteluun ja toteuttamiseen osallistuu laaja kirjo toimijoita kunnista, kaupungeista, eri ministeriöistä ja monista muista ryhmistä.  Yhtenä ohjelman hankkeista kehitetään järjestelmää, jonka avulla voitaisiin kuulla kansalaisia erilaisten lainsäädäntöhankkeiden yhteydessä.

Tavoitteet ovat yleviä, ja niitä kohti pyrkii joukko sosiaalisen median, demokratian ja kansalaisvaikuttamisen ammattilaisia. Tuloksetkin ovat tulevat epäilemättä olemaan hyviä. Mutta entäpä hankkeen vaikuttavuus? Kuinka hienosti toimiva keskustelu- ja palautejärjestelmä saadaan toimimaan niin, että lakeja valmistelevat virkamiehet, tai lakeja hyväksyvät poliitikot aidosti kuuntelisivat mitä kansalla on sanottavana? Valitettavan moni lainvalmistelija tyytyy toteamaan, että vallitseva mielipide tulee kuulluksi etujärjestöjen kautta. Valitettavan moni poliitikko uskoo siihen, että oma näkemys höystettynä muutamalla asiantuntijakommentilla on riittävä. Mutta kuka kuuntelee niitä, joita asia oikeasti koskee?

Hallinnossa yleisesti vallitseva käsitys sosiaalisen median merkityksestä on epäilevä. Verkkokeskustelut koetaan huutoäänestyksinä, joissa äänekkäin ”riehuja” voittaa. Kaikki keskustelut eivät kuitenkaan ole pelkkää syyttämistä ja lietsomista, vaan aivan asiallisia mielipiteitä löytyy myös verkkokeskusteluista. Sosiaalisen median kehittyessä edelleen on varmaa, että syntyy sellaisia vaikuttamisen muotoja, jotka myös hallinto kelpuuttaa osaksi perinteistä järjestelmää. Vaikuttamisen keinoja pohtivilta vaaditaan nyt rohkeutta ja sinnikkyyttä. Demokratia tarvitsee teitä!

Mahdollisuusruotsi - etuoikeus vai pakkopullaa?

Keskustelu ruotsin kielen kohtalosta peruskoulujen opetusohjelmissa kiivastuu ajoittain. Itselläni on aiemmin ollut varsin puritaaninen suhtautuminen ruotsin kieleen. Koska olen itse työurani aikana nähnyt, kuinka paljon ruotsia tarvitsee tarjoilija, kassanhoitaja, pankkitoimihenkilö, konsultti ja virkamies (siinä tiivistettynä työurani vaiheet), olen aina kannattanut lämpimästi ruotsin kielen opetuksen säilyttämistä osana opetusohjelmaa, pakollisten aineiden joukossa.

Viimeaikaisen keskustelun valossa olen alkanut toden teolla pohtia kantaani uudelleen. Itäisessä Suomessa tarve venäjänkielen osaajille on valtava. Lapsuuteni ja nuoruuteni Savossa viettäneenä tiedän, että ruotsia tarvitsee Itä-rajan tuntumassa asuessaan vain ani harvoin – lähinnä perinteisten ruotsinristeilyjen yhteydessä. Olisiko sittenkin sallittava ruotsin vaihtaminen venäjään itäisimmässä Suomessa?

En usko, että ruotsin kielen asema horjuisi pienen jouston myötä. Enkä ylipäätään ajattele, että päätöksiä ruotsin kielen opetuksen suhteen pitäisi tehdä sen perusteella, mikä vahvistaa tai heikentää ruotsin kielen asemaa. Viisaampi perustelu olisi meidän suomalaisten osaamisen, sivistyksen ja kilpailukyvyn kehittäminen. Ruotsi on vanha pohjoismainen sivistyskieli. Ruotsi on helppoa, ja sen pohjalta on hyvä opetella muita germaanisia kieliä. Ruotsi avaa ovia.

Perheeni on kaksikielinen (suomi-ruotsi), ja oman lapseni kohdalla joudun pohtimaan millaisen kielellisen koulutuksen haluan hänelle tarjota. Pitkän pohdinnan jälkeen olemme tulleet siihen tulokseen, että lapsi menee suomenkieliseen kouluun.  Jos mahdollista, nautimme Vantaan ruotsinkielisen opetuksen palveluista kielikylvyn muodossa. Joka tapauksessa tyttäreni tulee oppimaan suomen ja ruotsin kielet hyvin. Uskon, että hän on vielä kiitollinen siitä, että sai oppia ”svenskaa” jo lapsena.

Mitä ihmettä tapahtuu Östersundomissa?

Luonnos Östersundomin kaavoittamiseksi julkaistiin eilen. Kaamea luonnos. Metroasemia oli sijoitettu keskelle viheryhteyksiä. Alueelle oli mahdutettu 70 000 asukasta, jotka olisi tarkoitus asuttaa pientaloihin. Natura-alueiden suojavyöhykkeet, viherkäytävien turvaaminen ja virkistysalueiden vahvistaminen olivat unohtuneet suunnittelijoilta lähes kokonaan.

Vihreät julkaisivat omat tavoitteensa Östersundomin kaavoitukselle jo viime marraskuussa. Vihreän linjauksen mukaisesti alueelle mahtuisi rohkeidenkin arvioiden mukaan korkeintaan 50 000 asukasta. Asutus tulisi sijoittaa metroasemien läheisyyteen siten, että aseman läheisyydessä asutus olisi kaupunkimaista (kerrostaloja) ja madaltuisi pientaloiksi asutuskeskittymän reunoja kohti. Metro kulkisi luontoalueiden kohdalla viherkannen tai maan alla.

Nyt on aika taistella kauniin, virkistysarvoiltaan mittaamattoman arvokkaan ja luontoarvoiltaan korvaamattoman alueen puolesta. Emme missään tapauksessa tule hyväksymään nykyisiä kaavaluonnoksia. Östis on pelastettava!

Kivijalkayrittäminen helpottuu

Kivijalkayrittäjyyden puolesta on helppo puhua. Pienet kahvilat, leipomot ja ruokakaupat ovat sympaattisia ja ne elävöittävät katukuvaa. Moni ihmittelee, miksi kivijalkayrittäjien tarjoamat lähipalvelut ovat kiven alla. Yksi syy on tietenkin ostajien katoaminen supermarkettien ja kauppakeskusten vilinään. Syytä on kuitenkin myös byrokratiassa, joka on suotta vaikeuttanut yritysten perustamista.

Aloittelevaa kahvilayrittäjää haastaa paitsi itse yritystoiminnan pystyyn laittaminen, myös mutkikkaat elintarvikkeiden käsittelyyn liittyvät määräykset. Kahvilatiloiksi sopivat yleensä vain sellaiset tilat, jotka ovat aikaisemmin olleet kahvilatilana. Näitä tiloja kaupataan kovilla välityspalkkioilla, sillä valmiiseen ravintolatilaan oletetaan kuuluvaksi myös valmis asiakunta. Aloittelevalla yrittäjällä ei ole varaa suuriin välityspalkkioihin, joten yritys on pistettävä pystyyn sinne mistä sopiva tila löytyy.

Vaatimusten lista on loputon. Käsille ja vihanneksille pitää löytyä oma allas keittiöstä. Siivousvälineet pitää säilyttää erillisessä suljetussa kaapissa värikoodein merkittynä. Vessan oven pitää aueta tiettyyn suuntaan. Työvuorolistojen pitää olla näkyvillä, pakastimesta ei saa löytyä ruokaa jonka tuorepäiväys on vanha (riippumatta siitä kuinka kauan ruoka pakastettuna säilyy). Kaikki vaatimukset ovat jollain tasolla järjellä selitettävissä, mutta eivät useinkaan kohtaa todellisuuden kanssa. Etenkin pienyrittäjä tietää tarkasti kuka siivousvälineitä, raaka-aineita tai käsienpesuallasta käyttää ilman värikoodejakin. Yleensä yrittäjä nimittäin hoitaa kaiken itse.

YLE uutisoi lauantaina 19.2., että maa- ja metsätalousministeriö on keventämässä sääntelyä. Ruuan käsittelyvaatimukset pysyvät samana, mutta valvonnassa siirrytään etukäteisvalvonnasta jalkautettuun valvontaan. Yrityksen perustaminen mahdollistuu ilman pitkää byrokraattista taistelua. Mahdollisia pieniä toimintatapavirheitä on sitten mahdollista korjata terveystarkastajan kanssa yhteistyössä.

Toivottavasti uudistus tosiaan keventää välillä nipottamiseltakin tuntuvaa sääntelyä. Neuvoja, ohjeita ja vaatimuksia on hyvä olla olemassa. Viranomaisilta vain tuntuu unohtuvan se, että ravintola-alalla pienikin virhe on kohtalokas. On yrittäjän oman intressin mukaista pitää paikat siistinä ja tarjota tuoretta ruokaa. Yksikin vanhentunut ruoka-annos tai ruokamyrkytystapaus riittää maineen menettämiseen.

Mistä asiakkaan kannattaa maksaa?

Kävimme perheen kanssa eurooppalaiseen tapaan sunnuntailounaalla. Päätimme kannattaa paikallista yrittäjää, ja suuntasimme erääseen uudehkoon vantaalaiseen ravintolaan. Ympäristö oli viehättävä, pöydillä oli valkoiset liinat ja palvelu oli ystävällistä. Ruokalistalta löytyi kivat annokset ja elämä hymyili. Sitten ruoka saapui.

Oma keittoni oli keskinkertaisista keskinkertaisinta. Ei hyvää, ei maukasta, vaan syötävää. Mietin koko ajan, mistäköhän purkeista ainekset oli keskenään sekoiteltu. Tyttären keitto oli pohjanoteeraus. Kanttarellikeitoksi nimetty annos maistui lisäaineilta. Kolme jättimäistä meduusan näköistä kokonaista kanttarellia lillui keskellä lautasta. Tytär söi kolme lusikallista. Kun valitin (tapani mukaan) tarjoilijalle huonosta keitosta, hän oli pahoillaan, mutta samalla hyvin pöyristynyt. Kun he eivät nimenomaan tarjoa pussikeittoja, kuinka ruoka siis voi maistua keinotekoiselta. Tunsin oloni surkeaksi ravintolakeikan jälkeen, ja pohdin pitääkö tällaista oikeasti sietää. Onko tosiaan niin, että ravintolasta voi odottaa asiallista ruokaa ainoastaan Helsingin ydinkeskustan muutamassa helmipaikassa? Onko tosiaan niin, että nykyään kokin tehtäviin ei kuulu ruuan valmistaminen, vaan ainoastaan puolivalmisteiden sekoittaminen ja lämmittäminen?

Kävin aiheesta keskustelun lähiruokaan erikoistuneen yrittäjän kanssa. Hän jakoi murheeni. Nykyään on todella yleistä, että itse tehdyksi ruuaksi tituleerataan huonolaatuisista puolivalmisteista kokoon kyhättyä sekoitusta. Vaikka keitto ei olisikaan suoraan pussista, saattavat sen raaka-aineet olla täynnä keinotekoisia aromeja ja säilöntäaineita.

Mutta mikä keinoksi, mistä muutos syntyy? Tietenkin asiakkaiden pitää vaatia parempaa, mutta osaavatko he, kehtaavatko he? Onko huonosta ruuasta tullut jo itsestään selvyys jota ihmiset osaavat odottaa? Erottaako peruskuluttaja maun perusteella millaisista raaka-aineista ruoka on valmistettu? Olen alkanut epäillä, että meidät kuluttajat on jo niin upotettu lisäaineisiin, ettemme edes huomaa mitä myrkkyjä nautimme. Onneksi on Martta-liitto ja julkkiskokit. Ehkä, ehkä he pelastavat suomalaisen ruokakulttuurin. Sitä ennen suunnittelen muuttoa Espanjaaan.

Kehityksen periferia?

Viime viikkoina on käyty kiivasta keskustelua Helsingin ja Vantaan yhdistymisen mahdollisista eduista ja haitoista. Vaikka keskusteluissa on tuotu esiin todella hyviä näkemyksiä yhdistymisen puolesta ja vastaan, on keskusteluissa ollut havaittavissa myös varsin erikoista argumentointia. Esimerkiksi: ”Emme voi yhdistyä Helsingin kanssa, koska helsinkiläiset ovat epäluotettavia” tai ”Onhan tämä nähty, kun Vantaa viimeksi luovutti alueita Helsingille (useita kymmeniä vuosia sitten), eihän niitä alueita kehitetty lainkaan” tai ”Vantaasta tulisi Helsingin Ghetto, jos yhdistyisimme” tai ”Yhdistyneessä kaupungissa Helsinki määräisi kaikesta ja Vantaa ei saisi päättää mistään”. Aivan käsittämätöntä argumentointia!

Jos Helsinki ja Vantaa yhdistyisivät, olisi yhdistyneen kaupungin organisaatiokulttuuri luotava uudelta pohjalta. Olisi mahdoton ajatus yhdistää kaksi kaupunkia siten, että käyttöön otettaisiin vain toisen kaupungin tapa toimia. Yhdistymisen koko ideana on LUODA UUTTA, tässä on yhdistymisen suurin mahdollisuus. Jos poliittista tahtoa riittäisi, aidosti uusia ja toimivia toimintatapoja voitaisiin saada aikaiseksi.

On aivan käsittämätön ajatus, että Vantaa yhtäkkiä muuttuisi kehityksen periferiaksi, jos kaupungit yhdistyisivät. Vantaahan on kehityksen keskipisteessä. Yhdistyneen kaupungin etu olisi kehittää koko kaupunkia tasapuolisesti. Yhdistyneessä kaupungissa ei olisi varaa jättää mitään alueita kehittämättä.  Vantaa on oikea kultakimpale – ei olekaan mikään ihme että Helsinki haluaa yhdistyä kanssamme. Yhdistyminen ei kuitenkaan olisi pelkästään Helsingin etu. Yhdistynyt kaupunki olisi logistisesti ylivoimainen toimija ja vetovoimainen paikka niin yrityksille kuin asukkaillekin. Yhdistyneessä kaupungissa maankäyttöä voitaisiin suunnitella nykyistä tarkoituksenmukaisemmin. Yhdistynyt kaupunki olisi ensimmäinen askel kohti laajempaa metropolialueen hallinnollista remonttia.

Lisää raiteita

Vihreät ovat esitelleet uuden Suomen taloutta. Vihreät haluavat rakentaa sellaisen uuden Suomen, joka uskaltaa investoida tulevaisuuteen ja rakentaa taloutensa kestävälle pohjalle.

Yhtenä tärkeänä tavoitteena on raideliikenteeseen investoiminen. Ratojen kuntoa pitää parantaa ja samalla joukkoliikennettä on kehitettävä suurimmilla kaupunkiseuduilla. Samoin tarvitaan uusia raideyhteyksiä. Olen tästä aivan samaa mieltä. Pääkaupunkiseudun liikenne takkuaa ratapihan ahtauden vuoksi. Edelleenkin tuntuu olevan ylitsepääsemättömän vaikeaa tehdä yhteisiä päätöksiä ratainvestointien puolesta. Suuri osa Espoosta on ilman toimivia raideyhteyksiä, puhumattakaan Läntisestä Uudestamaasta. Samaan aikaan asukkaat muuttavat kehyskuntiin ja matkustavat päivittäin töihin kymmenien kilometrien päähän – yksityisautoilla.

On aivan käsittämätöntä, kuinka takapajuisesti joukkoliikenneinvestoinnit Suomessa tehdään. Esimerkiksi Madridissa uutta asuinaluetta rakentaessa ensimmäisenä rakennetaan metroyhteys. Vasta sen jälkeen tulevat asukkaat. Suomessa rakentaa roiskaistaan ”idyllinen puutarhakaupunkialue” sopivan pellon laitaan, karsitaan loputkin bussivuorot ja jätetään porukka oman onnensa nojaan. Vastuutonta politiikkaa ja törkeää yleistämistä! Ihan kuin jokainen omakotitalossa kehyskunnassa asuva haluaisi ajaa omalla autolla töihin. Eihän kaikki ympäristötietoisuus katoa sen siliän tien, vaikka osoite ja asumismuoto vaihtuukin. Uskallan väittää, että vaikkapa Tuusulan, Nurmijärven, Lohjan asukkaista iso osa toivoo kotinsa lähelle toimivia joukkoliikenneyhteyksiä.

Vaadn uusia ratoja Espooseen, vaadin Klaukkalan radan. Vaadin länsimetron Kivenlahteen, Pisara-radan ja kevyitä raideratkaisuja pääkaupunkiseudun sisälle tukkoista bussiliikennettä purkamaan. Vaadin kehärataan liityntäparkit ja sujuvan syöttöliikenteen Nurmijärveltä. ja Tuusulasta.

Miksi Helsinki-Vantaa

Mikä paketti: lentokenttä, satama, ja kansallispuisto.

Olen nyt Hesarinkin sivuilla tullut kaapista ulos ja julkistanut kannattavani Helsingin ja Vantaan yhdistymisaikeita. Palautetta on tullut paljon. Todella moni kuntalainen on kertonut kannattavansa Helsingin ja Vantaan yhdistymistä, koska he kokevat kuntarajat keinotekoisiksi. Näinhän asia useimpien kohdalla on. Moni Vantaalainen työskentelee Helsingissä ja harrastaa Espoossa, tai toisinpäin.

Poliitikkojen keskuudessa keskustelu yhdistymisen hyödyistä ja haitoista on ollut kiivasta. Moni perustelu on ollut tunneperäistä ”musta tuntuu” argumentointia. Pääsääntöisesti keskustelussa on kuitenkin esitetty todella puntaroituja mielipiteitä yhdistymisen puolesta, ja sitä vastaan. Mediassa on syytetty poliitikkoja oman aseman menettämisen pelosta, näköalattomuudesta tai menneeseen takertumisesta. Typeriä väitteitä, sanon minä. Jokainen poliitikko, jonka kanssa olen keskustellut asiasta, on puntaroinut vakavasti näkemystään haluten löytää kuntalaisten kannalta parhaan mahdollisen ratkaisun. Kuten politiikassa ja elämässä yleensä, näkemykset poikkeavat toisistaan.

Minä uskon, että kaupunkien yhdistäminen pakottaisi kuntaorganisaation muuttumaan voimakkaasti. Helsingin ja Vantaan hyvät virkamiehet voisivat organisaatiokulttuurin uudistamisen myötä löytää aivan uudenlaisia tapoja tehdä työtä, ja ennen kaikkea aivan uudenlaisia tapoja järjestää kuntalaisten palveluja. Etenkin Helsingin organisaatio vaatii virtaviivaistamista, ja Vantaa pystyy olemaan siinä suurena apuna.

Olennaista seudun kehityksen kannalta on maankäytön suunnittelun yhtenäistäminen. Seudun tasapainoisen kehityksen kannalta on järjetöntä, että kukin kaupunki kilpailee samoista asukkaista, yrityksistä ja investoinneista. Tämä johtaa järjettömään maankäytön suunnitteluun, ja usein ratkaisuihin jotka ovat ilmastonmuutoksen torjunnan ja ympäristön kannalta täysin mahdottomia.

Segregaatiokehitykseen Helsingin ja Vantaan yhdistyminen ei tuo ratkaisua, sillä molemmat kaupungit kärsivät aivan samanlaisista ongelmista. Uskon kuitenkin, että Helsingin ja Vantaan yhdistyminen toisi uutta puhtia segregaation vastaiseen taisteluun.

Ennen kaikkea yhdistyminen olisi ensimmäinen askel kohti toimivampaa metropolia. Mukaan yhteisiin talkoisiin tarvitaan myös Espoo ja Kauniainen.

Pakolla yhteen vai pakkoyhteistyötä

Helsingin ja Vantaan yhdistymisselvityksestä on kohistu jo vuoden päivät. Työ alkaa olla loppumetreillä, ja päätöksiä odotetaan. Tammikuun 31. päivänä Helsingin ja Vantaan valtuustot kokoontuvat päättämään kuntaliitoksen tulevaisuudesta. Joko yhdistyshanke hylätään, tai sitten päätetään jatkaa kuntalain mukaisella yhdistymiseen johtavalla selvityksellä.

Yhdistyskeskustelu on herättänyt paljon tunteita, onhan kyseessä suuren ihmismäärän rakkaasta kotiseudusta. Itse katselen asiaa hieman ulkopuolelta. Olen asunut Vantaalla nyt viisi vuotta, sitä ennen Helsingissä 8 vuotta. Ennen pääkaupunkiseudulle muuttoa asuin Itä-Suomessa, Varkaudessa. Vaikka olen kotiutunut pääkaupunkiseudulle, ja Vantaalle, en pysty hehkuttamaan syvää kotiseuturakkautta Vantaata kohtaan. Olen sydämeltäni savolainen. Vantaa on hyvä kaupunki, mutta niin on Helsinkikin. Kun menen keskustaan, menen Helsingin keskustaan. Voin käydä asioilla Espoossa, Helsingissä tai Vantaalla, eikä kaupungin rajan ylittäminen herätä minussa suuria tunteita. Olen siis aika tyypillinen pääkaupunkiseudun asukas.

Yhdistymisessä olisi monta hyvää puolta, mutta huonoja puolia on aivan yhtä paljon. Olennaista on miettiä, mitä oikeastaan tavoitellaan, ja millä keinoilla tavoitteeseen päästään. Oman näkemykseni mukaan tärkeimpiä tavoitteita kuntalaisten kannalta olisi palveluiden järjestäminen yhteistyössä, koko palveluverkon suunnittelu siten, että palvelut sijoittuisivat tasaisesti kuntarajoista riippumatta, maankäytön suunnittelu koko seutu huomioiden, ja joukkoliikenteen järjestäminen kuntarajoista riippumatta. Käytännössä joukkoliikennettä jo suunnitellaan koko seudun näkemyksen huomioiden HSY:n kautta. Maankäytössä vallitsee villi kilpailu kuntien välillä, eikä yhteisestä näkemyksestä ole tietoakaan. Jokainen kaupunki kehittää omaa maankäyttöään yrittäen poimia parhaat ja rahakkaimmat palaset. Palveluita on yritetty järjestää yhdessä ja palveluverkkojakin on pohdittu, mutta tulosta ei oikein synny. Kukin kunta on jo nyt joutunut ja joutuu yhä edelleen järkevöittämään omaa talouttaan, mutta saataisiinko yhdistämisellä enää lisää taloudellisia hyötyjä?

Kuntalaisten kannalta parhaiden ratkaisujen kannalta kuntaliitos ei olisi välttämätön, jos kunnat pystyisivät aitoon yhteistyöhön. Kysymys kuuluukin, onko toimiva yhteistyö mahdollista tulevaisuudessa, jos ei siihen ole pystytty tähänkään saakka? Tarvitaanko kuntaliitos pakottamaan kuntia yhteistyöhön? Voittavatko kuntaliitoksen mukaan tuomat hyödyt siitä väistämättä seuraavat haitat, kuten mammuttimaisen hallintokoneiston ja mahdollisen kotiseutuidentiteetin hämärtymisen? Pystyttäisiinkö yhdistyneen Helsinki-Vantaan tapauksessa varmistamaan, että jokaisen kaupunginosan ääni, ja etenkin asukkaiden ääni kuuluu päätöksenteossa?

En ole vielä tehnyt omaa päätöstäni, mutta voin sanoa että se on vaikea. Päätettiin niin tai näin, ollaan sekä voittajien että häviäjien puolella. Näkökulma ratkaisee puolen.

Sipoonkorpeen saadaan liian pieni kansallispuisto

Hallitus on antanut esityksen laiksi Sipoonkorven kansallispuistosta. Lakiesityksen mukaan kansallispuisto perustettaisiin valtion omistamille maille Sipoon kunnan sekä Helsingin ja Vantaan kaupunkien alueilla. Puiston pinta-ala olisi 1 857 hehtaaria, ja se perustettaisiin nykyisen Sipoonkorven luonnonsuojelualueen tilalle.

Kansallispuisto koostuisi useasta erillisestä metsäalueesta, jotka sijoittuvat noin 10 kilometriä pitkälle ja 4 kilometriä leveälle vyöhykkeelle Sipoonkorven ydinalueella. Esitys on hyvä alku kansallispuistolle, mutta täysin riittämätön alueen tulevan käytön kannalta. Jo nykyisin alueella käytetään laajasti virkistykseen myöps muita, kuin valtion omistamia maita. Valtion maiden välittömässä läheisyydessä sijaitsevat, erityisesti Helsingin kaupungin omistuksessa olevat maa-alueet ovat merkittäviä vihervyöhykkeitä jotka takaavat paitsi retkeilijöiden, myös alueen eläinten ja kasvien hyvinvoinnin.

Ministeri Lehtomäki lupaa, että tulevaisuudessa kansallispuistoa tullaan laajentamaan esimerkiksi maavaihtojen avulla. Samoin Lehtomäki toivoo, että Helsinki suojelisi vapaaehtoisesti omia metsäalueitaan alueen riittävän koon turvaamiseksi. Samaa toivon minäkin. Sipoonkorven kansallispuisto tulee olemaan koko Uudenmaan asukkaiden kannalta todella merkittävä virkistyskohde, ja sen luontoarvot ovat todella arvokkaita. Jos aluetta ei saada rajattua riittävän suureksi, menetetään suuri osa sen arvosta yhtenäisenä viheralueena. Kerran tuhottua luontoa ei saada koskaan takaisin.

Metsiä pitää käyttää

Suomen suurin mahdollisuus on edelleen metsissämme, maailman parhaassa uusiutuvassa luonnonvarassa. Puu on ylivertainen materiaali. Se on monipuolista, ekologista, kaunista ja kestävästi tuotettua. Suomalainen metsien hoito on laadukasta ja muuttuu yhä moniarvoisemmaksi.  Suomalainen puunkorjuun teknologia on maailman huippua. Meillä on kaikki ratkaisun avaimet käsissämme, jos vain osaamme tarpeeksi pitkälle jalostaa ja markkinoida omia tuotteitamme ja osaamistamme. 

Vihreät ovat perinteisesti metsäasioista puhuessaan keskittyneet luonnonsuojelullisiin kysymyksiin. On tietenkin korvaamattoman tärkeää, että huolehdimme metsiemme monimuotoisuudesta, ja varmistamme että myös suojelulle varataan riittävästi alueita etenkin Etelä-Suomesta. Se ei kuitenkaan mielestäni tarkoita sitä, ettei meillä saisi olla talouskäytössä olevia metsiä. Metsiä pitää käyttää monipuolisesti. Virkistys, matkailu, puuntuotanto, luonnontuotteet, maisema, hiljaisuus ja hiilensidonta ovat vain osa metsien tarjoamista monipuolisista mahdollisuuksista. 

Yksi parhaista metsien käytön mahdollisuuksista on puurakentamisessa. On tutkittu, että puurakentamisen ympäristövaikutukset ovat vain murto-osa verrattuna perinteiseen, betoni- teräs-, ja tiilipohjaisen rakentamiseen. Puurakennusten koko elinkaaren hiilidioksipäästöt ovat todella pieniä verrattuna vastaaviin muista materiaaleista valmistettuihin rakennuksiin. Puun käytön suurin hyöty tulee muiden, ympäristöä kuormittavien materiaalien korvaamisesta. Esimerkiksi betonin valmistamisen hiilidioksidipäästöt vastaavat noin viittä prosenttia maailman hiilidioksidipäästöistä. Lentoliikenteen vastaavat päästöt ovat noin 2-3 prosenttia. Puhutaan siis merkittävistä määristä.

Korvausvaikutuksen lisäksi puu sitoo hiiltä rakennuksessa koko sen elinkaaren ajan. Rakennuksen tultua käyttöikänsä loppuun, puinen rakennus on helppoa purkaa, ja puu voidaan hyödyntää edelleen esimerkiksi energiaksi. Puun asuinviihtyvyyteen vaikuttavat ominaisuudet ovat merkittäviä. Puutaloissa ääni liikkuu pehmeästi, säteily on vähäistä ja hengitysilma on miellyttävää. Puutaloissa on mukava asua.

Surkeaa sapuskaa

”Hyvä ruoka, parempi mieli”, näin mainostaa einesruokaa valmistava firma. Juuri näin, hyvä ruoka, terve keho ja hyvä mieli. Mutta millaista on hyvä ruoka? Ruokailutottumuksemme ovat pikkuhiljaa vuosien saatossa lipsuneet kohti epäterveellistä, prosessoitua ruokaa. Ruokaa, josta saa paljon energiaa, ja vähän ravitsemuksellisesti tärkeitä aineita. Samaan aikaan funktionaalisten elintarvikkeiden myynti kasvaa. Kun purkin kyljessä luvataan terveyttä, purkki ostetaan.

Miksei kodeissa tehdä enää kunnon ruokaa? Omalta osaltani voin listata useita syitä. Ruuhkavuosiaan elävä pienten lasten vanhempi tarttuu mielellään puolivalmiiseen kiireisellä kauppareissullaan. Vaikka halua terveellisen ruuan tarjoamiseen olisi, aina tilanteet eivät anna myöten. Osittain kyse on tietämättömyydestä. Ihan oikeastikaan kaikki eivät tiedä, miten haitallisia prosessoidut elintarvikkeet terveydelle ovat. Yhtenä syypäänä on elintarviketeollisuus. Kauniit mainospuheet ja mielikuvat äitien tekemästä ruuasta tuudittavat uskomaan, että värikkäässä pakkauksessa ostettu valmisruoka on oikein mainiota mahantäytettä, varsinkin pienille lapsille.

Omasta mielestäni hankalin este ns. kunnollisen ruuan valmistamiselle on kauppojen tarjonta. Kun aina ei kerta kaikkiaan ole tarjolla mitään järkevää sapuskaa! Minä haluan ostaa punaisia tomaatteja, napakoita perunoita, napsahtavia porkkanoita, kirkassilmäisiä suomalaisista järvistä pyydettyjä kaloja, luomulihaa ja luomukanaa, jogurttia johon ei ole lisätty selluloosan ainesosia tai MUOVIA, oikeaa ruokaa joka on kasvanut puhtaassa maassa ja puhtaissa vesissä. En halua jogurttia, jonka rakennetta on parannettu myrkyillä En halua tomaatteja, jotka on kasvatettu ravinneliuoksessa. En halua mansikan, mustikan, maidon, lihan, tai kasvisten kaltaisia valmisteita. Haluan aitoja tuotteita!

Mikä meitä suomalaisia oikein vaivaa? Olen vakavasti sitä mieltä, että me emme tosiaan osaa pitää huolta omista oikeuksistamme. Kysyntä määrittää tarjonnan. Perustetaan ruokapiirejä, vaaditaan kauppiailta kunnollista tarjontaa, ehdotetaan hyviä tuotteita mukaan valikoimiin. Ennen kaikkea, käytetään rahamme viisaasti. Ostetaan vähän kalliimpaa mutta kunnollista, vähän pienempiä määriä, ettei ruokaa mene roskikseen. Kannatetaan pienleipomoita, korttelikauppoja, torimyyjiä, Luomua ja lähiruokaa. Opetellaan tekemään yksinkertaista ja herkullista perusruokaa. Me voimme vaikuttaa!

Vanhat kadut kuntoon

Vanhat kadut kuntoon         

Vantaan kaupungin talousarviokäsittelyn yhteydessä on käynyt ilmi, että Vantaan kadut ovat surkeassa kunnossa. Korjausvelkaa on kertynyt jo miljoonan euron verran. Tämä tarkoittaa sitä, että huonokuntoisia katuja odottaa kunnostusta miljoonan euron arvosta. Jos katuja ei korjata ajoissa, kasvavat vauriot niin suuriksi, ettei korjaaminen enää riitä vaan joudutaan rakentamaan kokonaan uusi katu pohjineen päivineen. Ja se vasta maksaakin.

Kuntatekniikan jaoksessa, jonka jäsen olen, hyväksymme pitkän lista katusuunnitelmia vuosittain. Suunnitelmat ovat varsin kattavia. Rakennetaan katujen rakennustapaohjeen mukaisia, yleiskaavassa määriteltyjä, hienoja teitä.

Vanhoilla alueilla on vakiintunut asukaskunta ja vakiintuneet toimintatavat. Kapeilla kujilla ja pihateillä ajetaan hitaasti ja varovasti, muita kulkijoita kunnioittaen. Vanhat puut kaareutuvat kadun yli ja pientareita reunustavat asukkaiden istuttamat kuusiaidat. Kylämiljöissä mutkittelevat hiekkatiet, joilla ajellaan varsin hillitysti.

Kun vanhalle alueelle rakennetaan uusi tie, ei se aina hyvästä aikomuksesta huolimatta istu alkuperäiseen yhteyteen.  Uudesta tiestä tehdään leveä ja suora. Kevyenliikenteen kaistat ovat välttämättömiä leveän tien vieressä. Katujen pientareista tehdään näkyvyyden vuoksi leveät, ja vanhat kuusiaidat kaadetaan. Mutkittelevat tiet suoristetaan ja asfaltoidaan.

Useimpien mielestä tämä on tulkittavissa kehitykseksi. Itse olen sitä mieltä, että katujen rakentamisessakin voisi käyttää harkintaa. Miksi kaiken pitää olla niin puunattua? Eikö riittäisi, että korjattaisiin vanhat kadut kuntoon, ja toteutettaisiin leveät baanat niille alueille, jonne ne oikeasti sopivat?

Finavian pitää maksaa lentokentän glykolipäästöt

Viime viikolla uutisoitiin kehäradan tunnelityöt keskeyttäneestä mikrobikasvustosta. Kasvuston epäillään johtuvan lentokoneiden jääneston yhteydessä huolimattomasti käytetystä glykolista. Aikaisemmin kentältä peräisin olevan glykolin on epäilty saastuttaneen Kylmäojan sekä muita lentokentän ympäristön pienvesistöjä.Glykoli ei sinänsä ole myrkyllistä, mutta se syrjäyttää happea luontoon päästyään. Senhän ymmärtää, millaista elämää on esimerkiksi hapettomassa vedessä.

Helsinki-Vantaan lentoaseman ympäristöluvan uudistaminen on parhaillaan viimeisteltävänä Uudenmaan aluehallintovirastossa. Nykyinenkin ympäristölupa asettaa tiukat ehdot glykolin käytölle. Lentokoneiden käsittelyn pitää tapahtua tarkoitukseen varatuilla alueilla ja glykolipitoiset jäte- ja sulamisvedet täytyy kerätä talteen ja johtaa viemäriverkkoon. Käsittämätöntä on, kuinka vapaasti menneisyydessä on saanut mellastaa. Ihmetystä herättää myös se, että vaikka Finavia toimiikin nykyisin ympäristöluvan mukaisesti, pääsee glykolivesiä silti huuhtoutumaan lähialueen ojiin esimerkiksi sulamis- ja sadevesien kautta. Pitäisikö ympäristöluvan olla tiukempi? Mikä mättää, kun lähialueen purot ovat haisevaa mössöä, eikä se virallisesti ole kenenkään vika?
 

Suomalaisen ympäristölainsäädännön yksi keskeinen lähtökohta on, että saastuttaja vastaa kustannuksista. Siksi on päivänselvää, että Finavian on korvattava kaikki glykolin käytöstä kehäradan rakennustöille aiheutuneet  kustannukset. Finavian täytyy kantaa vastuunsa. Jos kehäradan rakennustyöt viivästyvät, on se kohtalokasta paitsi joukkoliikenteelle, myös monille kaupungin investointisuunnitelmille. Kestävää ja kehittyvää Vantaata rakennetaan kehäradan varaan. Kustannuksia ei myöskään saa vyöryttää veronmaksajille  sen enempää kaupungin kuin valtionkaan budjetin kautta.
 

Finavia olisi toivottavaa osallistua myös lentokentän glykolipäästöjen vuoksi saastuneiden purojen kunnostukseen. Purojen taimenkannat ovat katoamassa, ja Aviapoliksen asukkaat kärsivät haisevista puroista. Hapettomassa vedessä ei ole elämää.

Laatutukkia vai aavikoitumisen estoa

Olin tällä viikolla työmatkalla Espanjassa tutustumassa sikäläiseen metsäpolitiikkaan. Matkaseurueeseemme kuului parikymmentän metsäalalla toimivaa henkilöä ympäri Suomen. Vaikka olenkin reissannut Espanjassa sydämeni kyllyydestä ja jopa opiskellut metsätieteitä Espanjalaisessa yliopistossa, oli kokemus oli todella avartava. Tekee hyvää huomata, miten erilaisista lähtökohdista ihmiset määrittävät vaikkapa metsien käytön tarpeita eri maissa. Suomalaisiin arvoihin nähden espanjalaiset arvot olivat aivan eri tärkeysjärjestyksessä. Ykkösenä ei suinkaan ollut puumassan kasvattaminen, laadukkaan tukkipuun tuottaminen tai edes metsien virkistysarvojen lisääminen. Ehdoton ykköstavoite useimmilla alueilla oli jonkinlaisen elinkelpoisen metsikön aikaansaaminen. Puiden tärkein ominaisuus oli hengissäsäilymiskyky. Ilmastonmuutos on muuttanut Espanjan kasvuolosuhteita niin rajusti, että kuivuuden ja aavikoitumisen vastainen taistelu on kovaa ja katkeraa.Puiden sietokyvyn lisäksi korostettiin voimakkaasti monimuotoisuuden parantamista, sekä virkistysmahdollisuuksia.

Mahtavaa, voisi joku ajatella, noinhan Suomessakin pitäisi toimia. Mutta asiapa ei olekaan ihan niin yksiselitteinen, kuin ensiajatellen luulisi. Puu on raaka-aineena maailman paras. Se on ekologista, se on kestävää, se on kierrätettävää, terveellistä, kaunista ja helposti työstettävää. Valitettavan usein Espanjan kaltaisissa maissa, joissa omaa kestävää puuntuotantoa ei ole, turvaudutaan tuontilajeihin. Trooppinen puu on usein alkuperältään epämääräisistä olosuhteista tuotua. Jopa sertifioitu puu voi olla peräisin monokulttuuriplantaaseilta. jossa ainoaa elämää edustavat nopeiden kiertoaikojen puuviljelmät.

Puun käytön vaihtoehtona ovat muut materiaalit: betoni, tiili, lasi ja teräs. Eivät kovin viattomia vaihtoehtoja nekään., Tiilen valmistaminen on todella energiaintensiivistä, samoin betonin.  Hyvin usein puun vaihtoehtoiset raaka-aineet ovat uusiutumattomia luonnonvaroja voimakkaasti kuluttavia

Suomessa arvostellaan usein täkäläistä metsätaloutta ja metsien kovaa käyttöastetta. Toki suomalaisessa metsätaloudessa on runsaasti parantamisen varaa. Pitää kuitenkin muistaa, mitä seurauksia metsien käyttämättä jättämisellä olisi: hiirenhiljaiset, vesisyöpöt eucalyptus-metsiköt paperin tuotantoa varten, plantaasiviljelty trooppinen puu tai vaihtoehtoiset, energiaintensiiviset uusiutumattomat raaka-aineet.

Olennaista olisi löytää mahdollisimman pehmeä tapa hoitaa ja käyttää metsiämme, jalostaa puuraaka-aine viimeistä lastua myöten mahdollisimman tehokkaasti ja pystyä vielä markkinoimaan upeaa tuotettamme myös muihin maihin. Espanjalaisista arvoista on opittavaa myös suomalaisessa metsämaailmassa. Monimuotoisuuden absoluuttinen arvostaminen oli ihailtavaa. Espanjalaiset olivat pakon edessä ymmärtäneet, mikä meidän kaikkien elinehtomme on: luonnon monimuotoisuuden säilyminen.

Lasten ja nuorten Vantaa

Kaupunginvaltuusto käsitteli maanantaina kokouksessaan Lasten ja nuorten Vantaa- toimintaohjelmaa. Ohjelmassa oli pohdittu eriliaisia keinoja kehittää lasten ja nuorten osallisuutta sekä mahdollisuuksia vaikuttaa heitä koskeviin päätöksiin.


Viime metreillä vihreässä valtuustoryhmässä herättiin huomaamaan, että ohjelmasta puuttu tärkeä kohta: lasten ja nuorten mahdollisuus vaikuttaa omien palveluidensa, ja toimintaympäristönsä suunnitteluuun ja toteutukseen. Ajatelkaapa, millaisena maailman näkee lapsi, joka on saanut olla mukana suunnittelemassa omaa luokkahuonettaan? Tai millaisen maailmankuvan saa lapsi, joka on mukana ideoimassa lähileikkipuistoaan? Entä miten luulette nuoren reagoivan, kun hän saa kaveriporukan kanssa suunnitella nuorisotalon sisätilan sisustuksen? Voisin arvella, että usko yhteiskuntaan, usko omaan itseensä ja oman mielipiteen tärkeyteen kasvaa.

Meillä aikuisilla on usein sellainen harha, että me osaamme ja tiedämme kaiken, ainakin paremmin kuin lapset. Eihän lapsi voi päättää "tärkeistä" aisoista, ne päätökset kuuluvat aikuisille. Tai oikeastaan miehille, perheen aivoille. "Kyllä meidän perheessämme ylintä päätösvaltaa käytän minä eikä lapseni", totesi eräskin pitkän linjan poliitikko minulle eilen keskustellessamme mahdollisuudesta ottaa lapset mukaan heitä koskevien päätösten suunnitteluun. "Mitä siitäkin tulisi jos lapset saisivat päättää, kohtahan meillä olisi kiipeilytelineitä joka puolella", analyysi jatkui.

Mitä sitten? Mitä sitten, jos kiipeilytelineitä olisikin yllättävissä paikoissa, mitä sitten jos kaiteet tehtäisiinkin kävelyä varten, mitä sitten jos joskus rakennettaisiinkin pienille käsille sopivaa, mitä sitten jos joskus rakennettaisiinkin pelkkää nojailuun ja notkumiseen sopivaa? Olisiko se niin kamalaa? Tulsiiko siitä sellainen olo, että aikuisten valta-asema horjuu? Että lapset ottaisivat vallan?

Uskallan väittää, että jos lapset saisivat päättää, maailma olisi piirun  verran parempi paikka.

Autojen oikeudet

Se alkoi tänään. Kapina. Ensin kuuntelin aamutuimaan kuinka närkästyneet poliitikot yhteen ääneen valittivat kehäteiden ruuhkautumisen kurjuutta. Voi kurjuuden kurjuus sentään, onhan se rankkaa ajella ihan yksin ruuhkan keskellä lämpimässä autossaan aamupoppien kuunnellen ja höyryävää kahvia termosmukista siemaillen, tosi rankkaa. Päivän aikana matkustin julkisilla edestakaisin ympäri pääkaupunkiseutua, kuten tapani on. Raahasin laukkuja, kiikutin lasta, kyttäsin busseja tulevaksi lapsi kainalossa tietyömaakuopan reunalla keikkuen, tarjoilin lapselle muhentuneita evässämpylöitä vaihtobussia odotellessa. Lopulta,olin oikeaan aikaan perillä pikavuoropysäkillä aikomuksena suunnata pariksi päiväksi maalle rentoutumaan. Satoi kaatamalla. Roikuin siinä kolmikaistaisen väylän reunalla ja tihrustin ohi jyräävien bussien tekstejä ja numeroita (niiitähän on  lähes mahdoton nähdä ajoissa). Kuin ihmeen kaupalla bongasin oikean bussin ajoissa ja aloitin vimmatun huitomisen ja haarahyppyjen hyppimisen pysäkillä. Ja mitä tapahtui? BUSSI KAAHASI OHITSENI!! Siinä sitä sitten törötettiin, minä, lapsi, kolme kassia ja läppäri, kaatosateessa väylän varressa. Se OIKEA pikavuoropysäkki olikin 100 metriä aiempana.
Itkuhan siitä tuli. Ja sitten heti perään raivo. Kolmen tunnin rauhoittelun jälkeen aloin pohtimaan asiaa oikein kunnolla. Tämä tilannehan on ihan pimeä. Julkisien käyttäminen on hankalaa, vaivalloista ja aikaavievää. Näin vain on, sanokaa mitä sanotte. Julkisia käyttävät ne, joilla ei ole autoa, ajokorttia tai ajokuntoa,  tai ne joilla on ekologinen omatunto. Investoinneista julkiseen liikenteeseen, väyliin, teknologiaan, koko liikenteen logistiikkaa päättävät pääasiassa ne, jotka kulkevat yksityisautolla. Loogista, vai mitä?  Itketään ja porutaan jatkuvalla syötöllä, kuinka kamalan kallista julkinen liikenne on, ja kuinka kauhean kerta kaikkisen kalliita investoinnit ratoihin, liityntäparkkeihin, bussikaistoihin ja katettuihin pysäkkeihin ovat. Teiden rakentamisen, ylläpidon ja autoilun muiden yhteiskunnallisten kustannusten määrä on keskustelussa sivuseikka. Yksityisautoilu on itsestäänselvyys, joukkoliikenne välttämätön paha jota nyt pitää yrittää vähän hoidella kun paineita siihen suuntaan on.
Sanonpahan vaan, jos jokainen autoileva herra tai rouva pakotettaisiin luopumaan kaarastaan kuukauden ajaksi, tilanne olisi toinen. Siinä kun liituraidat köröttelisivät aamuin illoin ruuhkabussissa, alkaisivat asenteet muuttua. Veikkaan, että ei menisi kauaakaan kun joukkoliikenteeseen keksittäisiin valtavan hienoja elämää helpottavia ratkaisuja, joustavia vaihtoja, älypysäkkejä ja niin edelleen. Nykyteknologian aikakaudella mahdollisuudet ovat rajattomat, jos tahtoa on. Nyt sitä ei ole. Taistelu tahtotilan puolesta jatkuu. Odotellessa taidan hankkia auton.

Luomua pöytään

Ihmiset haluavat syödä paremmin, laadukkaammin ja ympäristöystävällisemmin.Nämä toiveet täyttää luomuruoka. Myös lähiruoka on hyvä vaihtoehto. Lähiruoka käyttää oman talousalueen raaka-aineita ja tuotantopanoksia, pyrkien mahdollisimman pieneen ekologiseen jalanjälkeen.


Vantaan Vihreät vaativatkin lähi- ja luomuruuan osuuden kasvattamista kaupungin ateriatuotannossa.Lapsilla ja vanhuksilla on oikeus puhtaaseen, terveelliseen ja maukkaaseen ruokaan.  Lähi- ja luomuruuan käyttö tukisi kaupungin strategisia tavoitteita mm. hiilidioksipäästöjen vähentämisen osalta.


Kuntien ateriapalvelut ovat merkittäviä ruuan ostajia, joiden hankintoja säätelee hankintalaki. Lähi- ja luomuruuan suosiminen on täysin mahdollista, jos kuntien hankintaosaaminen on kohdallaan. Lähi- ja luomuruokaan siirtyminen onkin tahdon asia. On suorastaan käsittämätöntä, että lähi- ja luomuruuan osuutta kaikessa julkisessa ruokailussa ei ole lisätty, kun niiden käytöstä käytöstä hyötyvät niin kuluttajat, pientuottajat, ympäristö  kuin kansantalouskin.

yksisilmäisyyttä Sipoonkorvessa

Viime päivinä lehdistä keskustelu Sipoonkorven ympärillä on käynyt kiivaana. Perustetaanko ja kansallispuisto, ja minkä laajuisena? Rakennetaanko metro ja monellako asemalla? Kaavoitetaanko 50000 va 80000 asuntoa?

Keskustelua leimaa valitettava yksisilmäisyys. Äärilaitojen puolustajat edustavat molemmat hyviä tavoitteita - ilmastonmuutoksen torjuntaa tai monimuotoisuuden suojelua. Raideyhteyksillä ja tiiviillä kaupunkirakentamisella haetaan ilmastoystävällistä pääkaupunkiseutua (joka toki samaan aikaan on myös kilpailukykyinen metropoli). Laajalla kansallispuistolla ja viherkäytävillä taas haetaan monimuotoisuuden kannalta merkittävää, elinvoimaista luontoaluetta (joka sekin lisää metropolialueen kilpailukykyä).

Ihan oikeasti, miten tässä nyt näin kävi? Pitääkö kaksi hyvää ja tärkeää asiaa tosiaan asettaa vastakkain? Periaatteesta ärsyttää, että merkittävillä vihreillä arvoilla täytyy alkaa käymään kauppaa. Onko enemmän vihreää puolustaa luontoarvoja kuin ilmastonmuutoksen torjuntaa? Vai olisiko sittenkin vihreämpää ryskätä rakentaa metrolinjoja koko metropoli pullolleen ja hieroa sitten tyytyväisenä käsiään kun yksityisautoilu olisi kadonnut koko seudulta.

Oma kantani tässä asiassa on selvä. Kerran menetettyä luontoa ei saa takaisin.  Kaikki voimat pitäisikin keskittää siihen, että kansallispuisto saataisiin toteutettua mahdollisimman laajana kokonaisuutena. Varsinaisen kansallispuiston lisäksi alueen sisälle ja reuna-alueille jäävillä maatalous- ja metsätalousalueilla on suuri merkitys ns. puskurialueina. Alueen rakentamisen suunnittelun täytyy lähteä luonnon ehdoilla liikkeelle. Tarkan luontoarvojen kartoituksen jälkeen rajataan suojeltavat alueet pois rakentamisen piiristä ja lähdetään tutkimaan minne ja missä laajuudessa rakentaminen on ylipäätään järkevää ja mahdollista. Laaja, ekologiset yhteydet turvaava kansallispuisto on  kaikkien etu.

metsät luovat onnellisuutta

Olen päässyt työssäni pohtimaan metsien merkitystä ihmiselle ja yhteiskunnalle. Samaan aikaan julkisessa keskustelussa esiintyy yhä enemmän sanat onnellisuus, hyvinvointi, arvot. Tutkimusten mukaan onnellisuuden kokemuksesta ja hyvinvoinnista noin puolet on riippuvaista ihmisestä itsestään, siitä millainen ihmisen kokonaisuutena on. Kymmenen prosenttia hyvinvoinnista on taloudellista hyvinvointia. Loput 40 prosenttia on riippuvaista ympäristöstä. 40 prosenttia!!!
 
Kansallisen metsäohjelman tarkastamistyön yhteydessä olemme oivaltaneet asian, jonka suomalaiset ovat tienneet kautta aikojen: metsät lisäävät hyvinvointia, metsät ovat monelle suomalaisuudelle onnellisuuden lähde. Mikä syvä onnellisuuden tunne syntyykään siitä, kun tuntee hetkittäin olevansa osa luontoa? Metsät ovat osa suomalaista sielunmaisemaa, osa suomalaisuuden kokemusta. Metsien kulttuurinen merkitys suomalaisille on valtava. Pelkästään kesämökkien määrä maassamme todistaa tämän.

Mutta kuinka metsien ihmisille tarjoamaa onnellisuutta voitaisiin lisätä? Kuinka korkean tason poliittiseen ohjelmaan voidaan laittaa strategiseksi tavoitteeksi onnellisuuden lisääminen? Miten onnellisuuden määrää voidaan mitata? Ei mitään helppoja kysymyksiä.

Monet kaupunkilaiset ovat yllättävän vieraantuneita luonnosta. Jokaiselle kaupungin kasvatille ei ole luontevaa lähteä retkeilemään metsään. Metsä voi monista tuntua jopa pelottavalta paikalta.Metsässä on ötököitä, metsään voi eksyä.

Ihmisten metsäsuhde voi kehittyä vain metsässä. Siksi on erittäin tärkeää, että yhteiskunta tarjoaa ihmiselle mahdollisuuden päästä metsään helposti. Lähimetsät ovat kaupunkilaisten luontosuhteen elinehto! Metsässä voi kokea todellisia onnistumisen elämyksiä kun huomaa pärjäävänsä luonnossa. Hyvinkin vaikeassa tilanteessa olevat ihmiset saavat lohtua luonnosta. On todettu, että psyykkisesti sairaiden parantuminen on saanut vauhtia luonnossa oleskelusta. Keskittymishäiriöistä kärsineet lapset ovat rauhoittuneet metsässä. Metsät ovat onnellisuuden lisäksi terveyden lähde.


Näin kevätaikaan kaipuu luonnon helmaan voimistuu. Luonto täyttää kaikki aistit, koko ajan ja kaikkialla. Itselleni luontokokemuksia karttuu aivan liian harvoin. Olen yrittänyt kaiken kiireen keskellä pitää huolta siitä, että piipahtaisin tyttäreni kanssa lähimetsässä edes silloin tällöin. Lapsi rakastaa metsässä liikkumista ja luonnon tarkkailua. Siksi olen erittäin ylpeä toiminnasta, joka Suomessa on todellista edelläkävijyyttä. Suomessa lähes kaikki metsäalan toimijat tekevät tiivistä yhteistyötä lasten ja nuorten luontosuhteen kehittämiseksi. Toiminnan tärkein tavoite on viedä lapsi metsään. Kiitos siitä.