Vanhat kadut kuntoon

Vanhat kadut kuntoon         

Vantaan kaupungin talousarviokäsittelyn yhteydessä on käynyt ilmi, että Vantaan kadut ovat surkeassa kunnossa. Korjausvelkaa on kertynyt jo miljoonan euron verran. Tämä tarkoittaa sitä, että huonokuntoisia katuja odottaa kunnostusta miljoonan euron arvosta. Jos katuja ei korjata ajoissa, kasvavat vauriot niin suuriksi, ettei korjaaminen enää riitä vaan joudutaan rakentamaan kokonaan uusi katu pohjineen päivineen. Ja se vasta maksaakin.

Kuntatekniikan jaoksessa, jonka jäsen olen, hyväksymme pitkän lista katusuunnitelmia vuosittain. Suunnitelmat ovat varsin kattavia. Rakennetaan katujen rakennustapaohjeen mukaisia, yleiskaavassa määriteltyjä, hienoja teitä.

Vanhoilla alueilla on vakiintunut asukaskunta ja vakiintuneet toimintatavat. Kapeilla kujilla ja pihateillä ajetaan hitaasti ja varovasti, muita kulkijoita kunnioittaen. Vanhat puut kaareutuvat kadun yli ja pientareita reunustavat asukkaiden istuttamat kuusiaidat. Kylämiljöissä mutkittelevat hiekkatiet, joilla ajellaan varsin hillitysti.

Kun vanhalle alueelle rakennetaan uusi tie, ei se aina hyvästä aikomuksesta huolimatta istu alkuperäiseen yhteyteen.  Uudesta tiestä tehdään leveä ja suora. Kevyenliikenteen kaistat ovat välttämättömiä leveän tien vieressä. Katujen pientareista tehdään näkyvyyden vuoksi leveät, ja vanhat kuusiaidat kaadetaan. Mutkittelevat tiet suoristetaan ja asfaltoidaan.

Useimpien mielestä tämä on tulkittavissa kehitykseksi. Itse olen sitä mieltä, että katujen rakentamisessakin voisi käyttää harkintaa. Miksi kaiken pitää olla niin puunattua? Eikö riittäisi, että korjattaisiin vanhat kadut kuntoon, ja toteutettaisiin leveät baanat niille alueille, jonne ne oikeasti sopivat?

Finavian pitää maksaa lentokentän glykolipäästöt

Viime viikolla uutisoitiin kehäradan tunnelityöt keskeyttäneestä mikrobikasvustosta. Kasvuston epäillään johtuvan lentokoneiden jääneston yhteydessä huolimattomasti käytetystä glykolista. Aikaisemmin kentältä peräisin olevan glykolin on epäilty saastuttaneen Kylmäojan sekä muita lentokentän ympäristön pienvesistöjä.Glykoli ei sinänsä ole myrkyllistä, mutta se syrjäyttää happea luontoon päästyään. Senhän ymmärtää, millaista elämää on esimerkiksi hapettomassa vedessä.

Helsinki-Vantaan lentoaseman ympäristöluvan uudistaminen on parhaillaan viimeisteltävänä Uudenmaan aluehallintovirastossa. Nykyinenkin ympäristölupa asettaa tiukat ehdot glykolin käytölle. Lentokoneiden käsittelyn pitää tapahtua tarkoitukseen varatuilla alueilla ja glykolipitoiset jäte- ja sulamisvedet täytyy kerätä talteen ja johtaa viemäriverkkoon. Käsittämätöntä on, kuinka vapaasti menneisyydessä on saanut mellastaa. Ihmetystä herättää myös se, että vaikka Finavia toimiikin nykyisin ympäristöluvan mukaisesti, pääsee glykolivesiä silti huuhtoutumaan lähialueen ojiin esimerkiksi sulamis- ja sadevesien kautta. Pitäisikö ympäristöluvan olla tiukempi? Mikä mättää, kun lähialueen purot ovat haisevaa mössöä, eikä se virallisesti ole kenenkään vika?
 

Suomalaisen ympäristölainsäädännön yksi keskeinen lähtökohta on, että saastuttaja vastaa kustannuksista. Siksi on päivänselvää, että Finavian on korvattava kaikki glykolin käytöstä kehäradan rakennustöille aiheutuneet  kustannukset. Finavian täytyy kantaa vastuunsa. Jos kehäradan rakennustyöt viivästyvät, on se kohtalokasta paitsi joukkoliikenteelle, myös monille kaupungin investointisuunnitelmille. Kestävää ja kehittyvää Vantaata rakennetaan kehäradan varaan. Kustannuksia ei myöskään saa vyöryttää veronmaksajille  sen enempää kaupungin kuin valtionkaan budjetin kautta.
 

Finavia olisi toivottavaa osallistua myös lentokentän glykolipäästöjen vuoksi saastuneiden purojen kunnostukseen. Purojen taimenkannat ovat katoamassa, ja Aviapoliksen asukkaat kärsivät haisevista puroista. Hapettomassa vedessä ei ole elämää.

Laatutukkia vai aavikoitumisen estoa

Olin tällä viikolla työmatkalla Espanjassa tutustumassa sikäläiseen metsäpolitiikkaan. Matkaseurueeseemme kuului parikymmentän metsäalalla toimivaa henkilöä ympäri Suomen. Vaikka olenkin reissannut Espanjassa sydämeni kyllyydestä ja jopa opiskellut metsätieteitä Espanjalaisessa yliopistossa, oli kokemus oli todella avartava. Tekee hyvää huomata, miten erilaisista lähtökohdista ihmiset määrittävät vaikkapa metsien käytön tarpeita eri maissa. Suomalaisiin arvoihin nähden espanjalaiset arvot olivat aivan eri tärkeysjärjestyksessä. Ykkösenä ei suinkaan ollut puumassan kasvattaminen, laadukkaan tukkipuun tuottaminen tai edes metsien virkistysarvojen lisääminen. Ehdoton ykköstavoite useimmilla alueilla oli jonkinlaisen elinkelpoisen metsikön aikaansaaminen. Puiden tärkein ominaisuus oli hengissäsäilymiskyky. Ilmastonmuutos on muuttanut Espanjan kasvuolosuhteita niin rajusti, että kuivuuden ja aavikoitumisen vastainen taistelu on kovaa ja katkeraa.Puiden sietokyvyn lisäksi korostettiin voimakkaasti monimuotoisuuden parantamista, sekä virkistysmahdollisuuksia.

Mahtavaa, voisi joku ajatella, noinhan Suomessakin pitäisi toimia. Mutta asiapa ei olekaan ihan niin yksiselitteinen, kuin ensiajatellen luulisi. Puu on raaka-aineena maailman paras. Se on ekologista, se on kestävää, se on kierrätettävää, terveellistä, kaunista ja helposti työstettävää. Valitettavan usein Espanjan kaltaisissa maissa, joissa omaa kestävää puuntuotantoa ei ole, turvaudutaan tuontilajeihin. Trooppinen puu on usein alkuperältään epämääräisistä olosuhteista tuotua. Jopa sertifioitu puu voi olla peräisin monokulttuuriplantaaseilta. jossa ainoaa elämää edustavat nopeiden kiertoaikojen puuviljelmät.

Puun käytön vaihtoehtona ovat muut materiaalit: betoni, tiili, lasi ja teräs. Eivät kovin viattomia vaihtoehtoja nekään., Tiilen valmistaminen on todella energiaintensiivistä, samoin betonin.  Hyvin usein puun vaihtoehtoiset raaka-aineet ovat uusiutumattomia luonnonvaroja voimakkaasti kuluttavia

Suomessa arvostellaan usein täkäläistä metsätaloutta ja metsien kovaa käyttöastetta. Toki suomalaisessa metsätaloudessa on runsaasti parantamisen varaa. Pitää kuitenkin muistaa, mitä seurauksia metsien käyttämättä jättämisellä olisi: hiirenhiljaiset, vesisyöpöt eucalyptus-metsiköt paperin tuotantoa varten, plantaasiviljelty trooppinen puu tai vaihtoehtoiset, energiaintensiiviset uusiutumattomat raaka-aineet.

Olennaista olisi löytää mahdollisimman pehmeä tapa hoitaa ja käyttää metsiämme, jalostaa puuraaka-aine viimeistä lastua myöten mahdollisimman tehokkaasti ja pystyä vielä markkinoimaan upeaa tuotettamme myös muihin maihin. Espanjalaisista arvoista on opittavaa myös suomalaisessa metsämaailmassa. Monimuotoisuuden absoluuttinen arvostaminen oli ihailtavaa. Espanjalaiset olivat pakon edessä ymmärtäneet, mikä meidän kaikkien elinehtomme on: luonnon monimuotoisuuden säilyminen.

Lasten ja nuorten Vantaa

Kaupunginvaltuusto käsitteli maanantaina kokouksessaan Lasten ja nuorten Vantaa- toimintaohjelmaa. Ohjelmassa oli pohdittu eriliaisia keinoja kehittää lasten ja nuorten osallisuutta sekä mahdollisuuksia vaikuttaa heitä koskeviin päätöksiin.


Viime metreillä vihreässä valtuustoryhmässä herättiin huomaamaan, että ohjelmasta puuttu tärkeä kohta: lasten ja nuorten mahdollisuus vaikuttaa omien palveluidensa, ja toimintaympäristönsä suunnitteluuun ja toteutukseen. Ajatelkaapa, millaisena maailman näkee lapsi, joka on saanut olla mukana suunnittelemassa omaa luokkahuonettaan? Tai millaisen maailmankuvan saa lapsi, joka on mukana ideoimassa lähileikkipuistoaan? Entä miten luulette nuoren reagoivan, kun hän saa kaveriporukan kanssa suunnitella nuorisotalon sisätilan sisustuksen? Voisin arvella, että usko yhteiskuntaan, usko omaan itseensä ja oman mielipiteen tärkeyteen kasvaa.

Meillä aikuisilla on usein sellainen harha, että me osaamme ja tiedämme kaiken, ainakin paremmin kuin lapset. Eihän lapsi voi päättää "tärkeistä" aisoista, ne päätökset kuuluvat aikuisille. Tai oikeastaan miehille, perheen aivoille. "Kyllä meidän perheessämme ylintä päätösvaltaa käytän minä eikä lapseni", totesi eräskin pitkän linjan poliitikko minulle eilen keskustellessamme mahdollisuudesta ottaa lapset mukaan heitä koskevien päätösten suunnitteluun. "Mitä siitäkin tulisi jos lapset saisivat päättää, kohtahan meillä olisi kiipeilytelineitä joka puolella", analyysi jatkui.

Mitä sitten? Mitä sitten, jos kiipeilytelineitä olisikin yllättävissä paikoissa, mitä sitten jos kaiteet tehtäisiinkin kävelyä varten, mitä sitten jos joskus rakennettaisiinkin pienille käsille sopivaa, mitä sitten jos joskus rakennettaisiinkin pelkkää nojailuun ja notkumiseen sopivaa? Olisiko se niin kamalaa? Tulsiiko siitä sellainen olo, että aikuisten valta-asema horjuu? Että lapset ottaisivat vallan?

Uskallan väittää, että jos lapset saisivat päättää, maailma olisi piirun  verran parempi paikka.

Autojen oikeudet

Se alkoi tänään. Kapina. Ensin kuuntelin aamutuimaan kuinka närkästyneet poliitikot yhteen ääneen valittivat kehäteiden ruuhkautumisen kurjuutta. Voi kurjuuden kurjuus sentään, onhan se rankkaa ajella ihan yksin ruuhkan keskellä lämpimässä autossaan aamupoppien kuunnellen ja höyryävää kahvia termosmukista siemaillen, tosi rankkaa. Päivän aikana matkustin julkisilla edestakaisin ympäri pääkaupunkiseutua, kuten tapani on. Raahasin laukkuja, kiikutin lasta, kyttäsin busseja tulevaksi lapsi kainalossa tietyömaakuopan reunalla keikkuen, tarjoilin lapselle muhentuneita evässämpylöitä vaihtobussia odotellessa. Lopulta,olin oikeaan aikaan perillä pikavuoropysäkillä aikomuksena suunnata pariksi päiväksi maalle rentoutumaan. Satoi kaatamalla. Roikuin siinä kolmikaistaisen väylän reunalla ja tihrustin ohi jyräävien bussien tekstejä ja numeroita (niiitähän on  lähes mahdoton nähdä ajoissa). Kuin ihmeen kaupalla bongasin oikean bussin ajoissa ja aloitin vimmatun huitomisen ja haarahyppyjen hyppimisen pysäkillä. Ja mitä tapahtui? BUSSI KAAHASI OHITSENI!! Siinä sitä sitten törötettiin, minä, lapsi, kolme kassia ja läppäri, kaatosateessa väylän varressa. Se OIKEA pikavuoropysäkki olikin 100 metriä aiempana.
Itkuhan siitä tuli. Ja sitten heti perään raivo. Kolmen tunnin rauhoittelun jälkeen aloin pohtimaan asiaa oikein kunnolla. Tämä tilannehan on ihan pimeä. Julkisien käyttäminen on hankalaa, vaivalloista ja aikaavievää. Näin vain on, sanokaa mitä sanotte. Julkisia käyttävät ne, joilla ei ole autoa, ajokorttia tai ajokuntoa,  tai ne joilla on ekologinen omatunto. Investoinneista julkiseen liikenteeseen, väyliin, teknologiaan, koko liikenteen logistiikkaa päättävät pääasiassa ne, jotka kulkevat yksityisautolla. Loogista, vai mitä?  Itketään ja porutaan jatkuvalla syötöllä, kuinka kamalan kallista julkinen liikenne on, ja kuinka kauhean kerta kaikkisen kalliita investoinnit ratoihin, liityntäparkkeihin, bussikaistoihin ja katettuihin pysäkkeihin ovat. Teiden rakentamisen, ylläpidon ja autoilun muiden yhteiskunnallisten kustannusten määrä on keskustelussa sivuseikka. Yksityisautoilu on itsestäänselvyys, joukkoliikenne välttämätön paha jota nyt pitää yrittää vähän hoidella kun paineita siihen suuntaan on.
Sanonpahan vaan, jos jokainen autoileva herra tai rouva pakotettaisiin luopumaan kaarastaan kuukauden ajaksi, tilanne olisi toinen. Siinä kun liituraidat köröttelisivät aamuin illoin ruuhkabussissa, alkaisivat asenteet muuttua. Veikkaan, että ei menisi kauaakaan kun joukkoliikenteeseen keksittäisiin valtavan hienoja elämää helpottavia ratkaisuja, joustavia vaihtoja, älypysäkkejä ja niin edelleen. Nykyteknologian aikakaudella mahdollisuudet ovat rajattomat, jos tahtoa on. Nyt sitä ei ole. Taistelu tahtotilan puolesta jatkuu. Odotellessa taidan hankkia auton.

Luomua pöytään

Ihmiset haluavat syödä paremmin, laadukkaammin ja ympäristöystävällisemmin.Nämä toiveet täyttää luomuruoka. Myös lähiruoka on hyvä vaihtoehto. Lähiruoka käyttää oman talousalueen raaka-aineita ja tuotantopanoksia, pyrkien mahdollisimman pieneen ekologiseen jalanjälkeen.


Vantaan Vihreät vaativatkin lähi- ja luomuruuan osuuden kasvattamista kaupungin ateriatuotannossa.Lapsilla ja vanhuksilla on oikeus puhtaaseen, terveelliseen ja maukkaaseen ruokaan.  Lähi- ja luomuruuan käyttö tukisi kaupungin strategisia tavoitteita mm. hiilidioksipäästöjen vähentämisen osalta.


Kuntien ateriapalvelut ovat merkittäviä ruuan ostajia, joiden hankintoja säätelee hankintalaki. Lähi- ja luomuruuan suosiminen on täysin mahdollista, jos kuntien hankintaosaaminen on kohdallaan. Lähi- ja luomuruokaan siirtyminen onkin tahdon asia. On suorastaan käsittämätöntä, että lähi- ja luomuruuan osuutta kaikessa julkisessa ruokailussa ei ole lisätty, kun niiden käytöstä käytöstä hyötyvät niin kuluttajat, pientuottajat, ympäristö  kuin kansantalouskin.

yksisilmäisyyttä Sipoonkorvessa

Viime päivinä lehdistä keskustelu Sipoonkorven ympärillä on käynyt kiivaana. Perustetaanko ja kansallispuisto, ja minkä laajuisena? Rakennetaanko metro ja monellako asemalla? Kaavoitetaanko 50000 va 80000 asuntoa?

Keskustelua leimaa valitettava yksisilmäisyys. Äärilaitojen puolustajat edustavat molemmat hyviä tavoitteita - ilmastonmuutoksen torjuntaa tai monimuotoisuuden suojelua. Raideyhteyksillä ja tiiviillä kaupunkirakentamisella haetaan ilmastoystävällistä pääkaupunkiseutua (joka toki samaan aikaan on myös kilpailukykyinen metropoli). Laajalla kansallispuistolla ja viherkäytävillä taas haetaan monimuotoisuuden kannalta merkittävää, elinvoimaista luontoaluetta (joka sekin lisää metropolialueen kilpailukykyä).

Ihan oikeasti, miten tässä nyt näin kävi? Pitääkö kaksi hyvää ja tärkeää asiaa tosiaan asettaa vastakkain? Periaatteesta ärsyttää, että merkittävillä vihreillä arvoilla täytyy alkaa käymään kauppaa. Onko enemmän vihreää puolustaa luontoarvoja kuin ilmastonmuutoksen torjuntaa? Vai olisiko sittenkin vihreämpää ryskätä rakentaa metrolinjoja koko metropoli pullolleen ja hieroa sitten tyytyväisenä käsiään kun yksityisautoilu olisi kadonnut koko seudulta.

Oma kantani tässä asiassa on selvä. Kerran menetettyä luontoa ei saa takaisin.  Kaikki voimat pitäisikin keskittää siihen, että kansallispuisto saataisiin toteutettua mahdollisimman laajana kokonaisuutena. Varsinaisen kansallispuiston lisäksi alueen sisälle ja reuna-alueille jäävillä maatalous- ja metsätalousalueilla on suuri merkitys ns. puskurialueina. Alueen rakentamisen suunnittelun täytyy lähteä luonnon ehdoilla liikkeelle. Tarkan luontoarvojen kartoituksen jälkeen rajataan suojeltavat alueet pois rakentamisen piiristä ja lähdetään tutkimaan minne ja missä laajuudessa rakentaminen on ylipäätään järkevää ja mahdollista. Laaja, ekologiset yhteydet turvaava kansallispuisto on  kaikkien etu.