Lasten ja nuorten Vantaa

Kaupunginvaltuusto käsitteli maanantaina kokouksessaan Lasten ja nuorten Vantaa- toimintaohjelmaa. Ohjelmassa oli pohdittu eriliaisia keinoja kehittää lasten ja nuorten osallisuutta sekä mahdollisuuksia vaikuttaa heitä koskeviin päätöksiin.


Viime metreillä vihreässä valtuustoryhmässä herättiin huomaamaan, että ohjelmasta puuttu tärkeä kohta: lasten ja nuorten mahdollisuus vaikuttaa omien palveluidensa, ja toimintaympäristönsä suunnitteluuun ja toteutukseen. Ajatelkaapa, millaisena maailman näkee lapsi, joka on saanut olla mukana suunnittelemassa omaa luokkahuonettaan? Tai millaisen maailmankuvan saa lapsi, joka on mukana ideoimassa lähileikkipuistoaan? Entä miten luulette nuoren reagoivan, kun hän saa kaveriporukan kanssa suunnitella nuorisotalon sisätilan sisustuksen? Voisin arvella, että usko yhteiskuntaan, usko omaan itseensä ja oman mielipiteen tärkeyteen kasvaa.

Meillä aikuisilla on usein sellainen harha, että me osaamme ja tiedämme kaiken, ainakin paremmin kuin lapset. Eihän lapsi voi päättää "tärkeistä" aisoista, ne päätökset kuuluvat aikuisille. Tai oikeastaan miehille, perheen aivoille. "Kyllä meidän perheessämme ylintä päätösvaltaa käytän minä eikä lapseni", totesi eräskin pitkän linjan poliitikko minulle eilen keskustellessamme mahdollisuudesta ottaa lapset mukaan heitä koskevien päätösten suunnitteluun. "Mitä siitäkin tulisi jos lapset saisivat päättää, kohtahan meillä olisi kiipeilytelineitä joka puolella", analyysi jatkui.

Mitä sitten? Mitä sitten, jos kiipeilytelineitä olisikin yllättävissä paikoissa, mitä sitten jos kaiteet tehtäisiinkin kävelyä varten, mitä sitten jos joskus rakennettaisiinkin pienille käsille sopivaa, mitä sitten jos joskus rakennettaisiinkin pelkkää nojailuun ja notkumiseen sopivaa? Olisiko se niin kamalaa? Tulsiiko siitä sellainen olo, että aikuisten valta-asema horjuu? Että lapset ottaisivat vallan?

Uskallan väittää, että jos lapset saisivat päättää, maailma olisi piirun  verran parempi paikka.

Autojen oikeudet

Se alkoi tänään. Kapina. Ensin kuuntelin aamutuimaan kuinka närkästyneet poliitikot yhteen ääneen valittivat kehäteiden ruuhkautumisen kurjuutta. Voi kurjuuden kurjuus sentään, onhan se rankkaa ajella ihan yksin ruuhkan keskellä lämpimässä autossaan aamupoppien kuunnellen ja höyryävää kahvia termosmukista siemaillen, tosi rankkaa. Päivän aikana matkustin julkisilla edestakaisin ympäri pääkaupunkiseutua, kuten tapani on. Raahasin laukkuja, kiikutin lasta, kyttäsin busseja tulevaksi lapsi kainalossa tietyömaakuopan reunalla keikkuen, tarjoilin lapselle muhentuneita evässämpylöitä vaihtobussia odotellessa. Lopulta,olin oikeaan aikaan perillä pikavuoropysäkillä aikomuksena suunnata pariksi päiväksi maalle rentoutumaan. Satoi kaatamalla. Roikuin siinä kolmikaistaisen väylän reunalla ja tihrustin ohi jyräävien bussien tekstejä ja numeroita (niiitähän on  lähes mahdoton nähdä ajoissa). Kuin ihmeen kaupalla bongasin oikean bussin ajoissa ja aloitin vimmatun huitomisen ja haarahyppyjen hyppimisen pysäkillä. Ja mitä tapahtui? BUSSI KAAHASI OHITSENI!! Siinä sitä sitten törötettiin, minä, lapsi, kolme kassia ja läppäri, kaatosateessa väylän varressa. Se OIKEA pikavuoropysäkki olikin 100 metriä aiempana.
Itkuhan siitä tuli. Ja sitten heti perään raivo. Kolmen tunnin rauhoittelun jälkeen aloin pohtimaan asiaa oikein kunnolla. Tämä tilannehan on ihan pimeä. Julkisien käyttäminen on hankalaa, vaivalloista ja aikaavievää. Näin vain on, sanokaa mitä sanotte. Julkisia käyttävät ne, joilla ei ole autoa, ajokorttia tai ajokuntoa,  tai ne joilla on ekologinen omatunto. Investoinneista julkiseen liikenteeseen, väyliin, teknologiaan, koko liikenteen logistiikkaa päättävät pääasiassa ne, jotka kulkevat yksityisautolla. Loogista, vai mitä?  Itketään ja porutaan jatkuvalla syötöllä, kuinka kamalan kallista julkinen liikenne on, ja kuinka kauhean kerta kaikkisen kalliita investoinnit ratoihin, liityntäparkkeihin, bussikaistoihin ja katettuihin pysäkkeihin ovat. Teiden rakentamisen, ylläpidon ja autoilun muiden yhteiskunnallisten kustannusten määrä on keskustelussa sivuseikka. Yksityisautoilu on itsestäänselvyys, joukkoliikenne välttämätön paha jota nyt pitää yrittää vähän hoidella kun paineita siihen suuntaan on.
Sanonpahan vaan, jos jokainen autoileva herra tai rouva pakotettaisiin luopumaan kaarastaan kuukauden ajaksi, tilanne olisi toinen. Siinä kun liituraidat köröttelisivät aamuin illoin ruuhkabussissa, alkaisivat asenteet muuttua. Veikkaan, että ei menisi kauaakaan kun joukkoliikenteeseen keksittäisiin valtavan hienoja elämää helpottavia ratkaisuja, joustavia vaihtoja, älypysäkkejä ja niin edelleen. Nykyteknologian aikakaudella mahdollisuudet ovat rajattomat, jos tahtoa on. Nyt sitä ei ole. Taistelu tahtotilan puolesta jatkuu. Odotellessa taidan hankkia auton.

Luomua pöytään

Ihmiset haluavat syödä paremmin, laadukkaammin ja ympäristöystävällisemmin.Nämä toiveet täyttää luomuruoka. Myös lähiruoka on hyvä vaihtoehto. Lähiruoka käyttää oman talousalueen raaka-aineita ja tuotantopanoksia, pyrkien mahdollisimman pieneen ekologiseen jalanjälkeen.


Vantaan Vihreät vaativatkin lähi- ja luomuruuan osuuden kasvattamista kaupungin ateriatuotannossa.Lapsilla ja vanhuksilla on oikeus puhtaaseen, terveelliseen ja maukkaaseen ruokaan.  Lähi- ja luomuruuan käyttö tukisi kaupungin strategisia tavoitteita mm. hiilidioksipäästöjen vähentämisen osalta.


Kuntien ateriapalvelut ovat merkittäviä ruuan ostajia, joiden hankintoja säätelee hankintalaki. Lähi- ja luomuruuan suosiminen on täysin mahdollista, jos kuntien hankintaosaaminen on kohdallaan. Lähi- ja luomuruokaan siirtyminen onkin tahdon asia. On suorastaan käsittämätöntä, että lähi- ja luomuruuan osuutta kaikessa julkisessa ruokailussa ei ole lisätty, kun niiden käytöstä käytöstä hyötyvät niin kuluttajat, pientuottajat, ympäristö  kuin kansantalouskin.

yksisilmäisyyttä Sipoonkorvessa

Viime päivinä lehdistä keskustelu Sipoonkorven ympärillä on käynyt kiivaana. Perustetaanko ja kansallispuisto, ja minkä laajuisena? Rakennetaanko metro ja monellako asemalla? Kaavoitetaanko 50000 va 80000 asuntoa?

Keskustelua leimaa valitettava yksisilmäisyys. Äärilaitojen puolustajat edustavat molemmat hyviä tavoitteita - ilmastonmuutoksen torjuntaa tai monimuotoisuuden suojelua. Raideyhteyksillä ja tiiviillä kaupunkirakentamisella haetaan ilmastoystävällistä pääkaupunkiseutua (joka toki samaan aikaan on myös kilpailukykyinen metropoli). Laajalla kansallispuistolla ja viherkäytävillä taas haetaan monimuotoisuuden kannalta merkittävää, elinvoimaista luontoaluetta (joka sekin lisää metropolialueen kilpailukykyä).

Ihan oikeasti, miten tässä nyt näin kävi? Pitääkö kaksi hyvää ja tärkeää asiaa tosiaan asettaa vastakkain? Periaatteesta ärsyttää, että merkittävillä vihreillä arvoilla täytyy alkaa käymään kauppaa. Onko enemmän vihreää puolustaa luontoarvoja kuin ilmastonmuutoksen torjuntaa? Vai olisiko sittenkin vihreämpää ryskätä rakentaa metrolinjoja koko metropoli pullolleen ja hieroa sitten tyytyväisenä käsiään kun yksityisautoilu olisi kadonnut koko seudulta.

Oma kantani tässä asiassa on selvä. Kerran menetettyä luontoa ei saa takaisin.  Kaikki voimat pitäisikin keskittää siihen, että kansallispuisto saataisiin toteutettua mahdollisimman laajana kokonaisuutena. Varsinaisen kansallispuiston lisäksi alueen sisälle ja reuna-alueille jäävillä maatalous- ja metsätalousalueilla on suuri merkitys ns. puskurialueina. Alueen rakentamisen suunnittelun täytyy lähteä luonnon ehdoilla liikkeelle. Tarkan luontoarvojen kartoituksen jälkeen rajataan suojeltavat alueet pois rakentamisen piiristä ja lähdetään tutkimaan minne ja missä laajuudessa rakentaminen on ylipäätään järkevää ja mahdollista. Laaja, ekologiset yhteydet turvaava kansallispuisto on  kaikkien etu.

metsät luovat onnellisuutta

Olen päässyt työssäni pohtimaan metsien merkitystä ihmiselle ja yhteiskunnalle. Samaan aikaan julkisessa keskustelussa esiintyy yhä enemmän sanat onnellisuus, hyvinvointi, arvot. Tutkimusten mukaan onnellisuuden kokemuksesta ja hyvinvoinnista noin puolet on riippuvaista ihmisestä itsestään, siitä millainen ihmisen kokonaisuutena on. Kymmenen prosenttia hyvinvoinnista on taloudellista hyvinvointia. Loput 40 prosenttia on riippuvaista ympäristöstä. 40 prosenttia!!!
 
Kansallisen metsäohjelman tarkastamistyön yhteydessä olemme oivaltaneet asian, jonka suomalaiset ovat tienneet kautta aikojen: metsät lisäävät hyvinvointia, metsät ovat monelle suomalaisuudelle onnellisuuden lähde. Mikä syvä onnellisuuden tunne syntyykään siitä, kun tuntee hetkittäin olevansa osa luontoa? Metsät ovat osa suomalaista sielunmaisemaa, osa suomalaisuuden kokemusta. Metsien kulttuurinen merkitys suomalaisille on valtava. Pelkästään kesämökkien määrä maassamme todistaa tämän.

Mutta kuinka metsien ihmisille tarjoamaa onnellisuutta voitaisiin lisätä? Kuinka korkean tason poliittiseen ohjelmaan voidaan laittaa strategiseksi tavoitteeksi onnellisuuden lisääminen? Miten onnellisuuden määrää voidaan mitata? Ei mitään helppoja kysymyksiä.

Monet kaupunkilaiset ovat yllättävän vieraantuneita luonnosta. Jokaiselle kaupungin kasvatille ei ole luontevaa lähteä retkeilemään metsään. Metsä voi monista tuntua jopa pelottavalta paikalta.Metsässä on ötököitä, metsään voi eksyä.

Ihmisten metsäsuhde voi kehittyä vain metsässä. Siksi on erittäin tärkeää, että yhteiskunta tarjoaa ihmiselle mahdollisuuden päästä metsään helposti. Lähimetsät ovat kaupunkilaisten luontosuhteen elinehto! Metsässä voi kokea todellisia onnistumisen elämyksiä kun huomaa pärjäävänsä luonnossa. Hyvinkin vaikeassa tilanteessa olevat ihmiset saavat lohtua luonnosta. On todettu, että psyykkisesti sairaiden parantuminen on saanut vauhtia luonnossa oleskelusta. Keskittymishäiriöistä kärsineet lapset ovat rauhoittuneet metsässä. Metsät ovat onnellisuuden lisäksi terveyden lähde.


Näin kevätaikaan kaipuu luonnon helmaan voimistuu. Luonto täyttää kaikki aistit, koko ajan ja kaikkialla. Itselleni luontokokemuksia karttuu aivan liian harvoin. Olen yrittänyt kaiken kiireen keskellä pitää huolta siitä, että piipahtaisin tyttäreni kanssa lähimetsässä edes silloin tällöin. Lapsi rakastaa metsässä liikkumista ja luonnon tarkkailua. Siksi olen erittäin ylpeä toiminnasta, joka Suomessa on todellista edelläkävijyyttä. Suomessa lähes kaikki metsäalan toimijat tekevät tiivistä yhteistyötä lasten ja nuorten luontosuhteen kehittämiseksi. Toiminnan tärkein tavoite on viedä lapsi metsään. Kiitos siitä.

Nokittelua ja poliittisten pisteiden keräämistä

Vantaalla, kuten lähes kaikissa kunnissa on käynnissä kiivas keskustelu palvelujen järjestämistavoista. Tuotetaanko palvelut itse, vai ostetaanko ne ulkopuolelta? Onko oma tuotanto liikelaitostettu, vai kenties yhtiöitetty?

Vantaalla pohditaan paraikaa terveyspalvelujen järjestämistä. Yhtenä vaihtoehtona on väläytelty vastaanottopalvelujen liikelaitostamista. Liikelaitostamisen kannattajien mukaan malli lisää läpinäkyvyyttä, sekä talouden ja toimntojen suunnittelemisen pitkäjänteisyyden lisääntymistä. Vastustajat näkevät liikelaitostamisen vain askeleena kohti yhtiöittämistä. Koska kuntien yhtiöitä ei pidetä kilpailukykyisinä, nähdään että yhtiöittäminen  voi pahimmassa tapauksessa johtaa kyseisten,  kuntien omistamien yhtiöiden pilkkomiseen ja myymiseen ulkopuolisille, yksityisille palveluntarjoajille. Myös EU:n komission näkee, että kunnalliset, vapailla markkinoilla toimivat liikelaitokset tulisi yhtiöittää.

Aikamoista vastakkainasettelua, vai mitä? Pöydällä on kaksi ääripäätä, kunnan oman tuotannon jatkuminen sellaisenaan ja palvelujen ostaminen yksityiseltä. Keskustelu ajautuu helposti perinteiseen, mustavalkoisten näkemysten värittämään poteroista ammuskeluun jossa keskitytään puolustamaan oman ideologian mukaista palvelujen tuotantotapaa ja argumentoidaan kunkin tavan tehokkuuden ja toimivuuden puolesta. Merkittävää ei enää olekaan se, millainen on kuntalaisen saaman palvelun sisältö, millainen kokemus asiakkaalle syntyy saamastaan palvelusta, ovatko palvelut riittävän helposti saatavilla ja ennenkaikkea, lisääntyykö kuntalaisen hyvinvointi saamansa palvelun myötä.

Selvää on, että uusia tapoja palvelujen järjestämiseen on löydettävä. Kuntatalous on kriisissä, ja on löydettävä keinoja tuottaa palveluja olemassaolevan taloudellisen kehyksen puitteissa. Tähän asti keskustelussa on keskitytty pohtimaan sitä, kuinka voisimme tuottaa olemassaolevilla resursseilla mahdollisimman paljon palveluja. Tuottavuutta lisätään kustannuksia karsimalla, mikä tarkoittaa usein henkilökunnan vähentämistä. Entä, jos keskustelun näkökulmaa muutettaisiinkin aivan toiseen vinkkeliin. Jospa keskittyisimme tuottamaan olemassaolevilla resursseilla mahdollisimman vaikuttavia palveluita? Tuottavuutta mitattaisiin hyvinvoinnin lisääntymisenä, ja palveluja priorisoitaisiin niiden hyvinvointivaikuttavuuden perusteella.

Vihreät ovat monessa kunnassa ratkaisijan paikalla: tuotetaanko itse, vai ostetaanko muualta? Mikä on tuotantotapa, jos tuotetaan itse? Hyväksymmekö kaupungin liikelaitokset tai kaupungin yhtiöt, vai pitäydymmekö perinteisessä mallissa?

Parhaat ratkaisut löytyvät avoimen, pohdiskelevan keskustelun kautta. Olisi hienoa, jos keskustelussa voitaisiin keskittyä itse asioiden sisältöön poliittisten irtopisteiden keräämisen ja nokittelun sijaan. Eikö kunnan päätöksentekijöiden ensisijaisena tavoitteena pitäisi olla kuntalaisten edun ajaminen, eli kuntalaisten elämänlaadun parantaminen?

Koirankakkaa!

Olimme ystäväni, yhden lapsen ja yhden koiran kanssa lauantaina ulkoilemassa Munkkiniemen rannassa. Sää oli mitä mainioin, merimaisema kaunis ja purot solisivat mukavasti. Mutta mitä maassa makasikaan! Koirankakkaa kasoittain. Liiskaantunutta koirankakkaa, osittain maatunutta koirankakkaa, tuoretta koirankakkaa. Ihan oikeasti. Mikä ihmisiä vaivaa? Miten VOI OLLA niin vaikeaa poimia kakat pussiin? Miten voi olla niin piittaamaton yhteisestä kaupunkitilasta? Eivätkö koirankakattajat itse asu samalla alueella, jossa ulkoiluttavat koiriaan? Ja ennen kaikkea, eivätkö koirankakattajat itse astu maassa lojuviin kakkakasoihin?

Kakkaongelma on jokakeväinen riesa. Kuka keksisi keinon saada ihmiset kuriin ja kunnioittamaan kaikkien yhteistä katutilaa? Ehkä kadut pitäisi jakaa palasiin ja tarjota jokaiselle kaupunkilaiselle oma omistusosuus. Näyttää siltä, että ainoastaan omasta omaisuudesta huolehtiminen kiinnostaa ihmisiä. Yhteisesti omistettu tarkoittaa sitä, että sotkea saa sielunsa kyllyydestä ja hoitotyöt tekee "joku muu". Tsemppiä vaan kuntien katutiimeille!