Sipoonkorpeen saadaan liian pieni kansallispuisto

Hallitus on antanut esityksen laiksi Sipoonkorven kansallispuistosta. Lakiesityksen mukaan kansallispuisto perustettaisiin valtion omistamille maille Sipoon kunnan sekä Helsingin ja Vantaan kaupunkien alueilla. Puiston pinta-ala olisi 1 857 hehtaaria, ja se perustettaisiin nykyisen Sipoonkorven luonnonsuojelualueen tilalle.

Kansallispuisto koostuisi useasta erillisestä metsäalueesta, jotka sijoittuvat noin 10 kilometriä pitkälle ja 4 kilometriä leveälle vyöhykkeelle Sipoonkorven ydinalueella. Esitys on hyvä alku kansallispuistolle, mutta täysin riittämätön alueen tulevan käytön kannalta. Jo nykyisin alueella käytetään laajasti virkistykseen myöps muita, kuin valtion omistamia maita. Valtion maiden välittömässä läheisyydessä sijaitsevat, erityisesti Helsingin kaupungin omistuksessa olevat maa-alueet ovat merkittäviä vihervyöhykkeitä jotka takaavat paitsi retkeilijöiden, myös alueen eläinten ja kasvien hyvinvoinnin.

Ministeri Lehtomäki lupaa, että tulevaisuudessa kansallispuistoa tullaan laajentamaan esimerkiksi maavaihtojen avulla. Samoin Lehtomäki toivoo, että Helsinki suojelisi vapaaehtoisesti omia metsäalueitaan alueen riittävän koon turvaamiseksi. Samaa toivon minäkin. Sipoonkorven kansallispuisto tulee olemaan koko Uudenmaan asukkaiden kannalta todella merkittävä virkistyskohde, ja sen luontoarvot ovat todella arvokkaita. Jos aluetta ei saada rajattua riittävän suureksi, menetetään suuri osa sen arvosta yhtenäisenä viheralueena. Kerran tuhottua luontoa ei saada koskaan takaisin.

Metsiä pitää käyttää

Suomen suurin mahdollisuus on edelleen metsissämme, maailman parhaassa uusiutuvassa luonnonvarassa. Puu on ylivertainen materiaali. Se on monipuolista, ekologista, kaunista ja kestävästi tuotettua. Suomalainen metsien hoito on laadukasta ja muuttuu yhä moniarvoisemmaksi.  Suomalainen puunkorjuun teknologia on maailman huippua. Meillä on kaikki ratkaisun avaimet käsissämme, jos vain osaamme tarpeeksi pitkälle jalostaa ja markkinoida omia tuotteitamme ja osaamistamme. 

Vihreät ovat perinteisesti metsäasioista puhuessaan keskittyneet luonnonsuojelullisiin kysymyksiin. On tietenkin korvaamattoman tärkeää, että huolehdimme metsiemme monimuotoisuudesta, ja varmistamme että myös suojelulle varataan riittävästi alueita etenkin Etelä-Suomesta. Se ei kuitenkaan mielestäni tarkoita sitä, ettei meillä saisi olla talouskäytössä olevia metsiä. Metsiä pitää käyttää monipuolisesti. Virkistys, matkailu, puuntuotanto, luonnontuotteet, maisema, hiljaisuus ja hiilensidonta ovat vain osa metsien tarjoamista monipuolisista mahdollisuuksista. 

Yksi parhaista metsien käytön mahdollisuuksista on puurakentamisessa. On tutkittu, että puurakentamisen ympäristövaikutukset ovat vain murto-osa verrattuna perinteiseen, betoni- teräs-, ja tiilipohjaisen rakentamiseen. Puurakennusten koko elinkaaren hiilidioksipäästöt ovat todella pieniä verrattuna vastaaviin muista materiaaleista valmistettuihin rakennuksiin. Puun käytön suurin hyöty tulee muiden, ympäristöä kuormittavien materiaalien korvaamisesta. Esimerkiksi betonin valmistamisen hiilidioksidipäästöt vastaavat noin viittä prosenttia maailman hiilidioksidipäästöistä. Lentoliikenteen vastaavat päästöt ovat noin 2-3 prosenttia. Puhutaan siis merkittävistä määristä.

Korvausvaikutuksen lisäksi puu sitoo hiiltä rakennuksessa koko sen elinkaaren ajan. Rakennuksen tultua käyttöikänsä loppuun, puinen rakennus on helppoa purkaa, ja puu voidaan hyödyntää edelleen esimerkiksi energiaksi. Puun asuinviihtyvyyteen vaikuttavat ominaisuudet ovat merkittäviä. Puutaloissa ääni liikkuu pehmeästi, säteily on vähäistä ja hengitysilma on miellyttävää. Puutaloissa on mukava asua.

Surkeaa sapuskaa

”Hyvä ruoka, parempi mieli”, näin mainostaa einesruokaa valmistava firma. Juuri näin, hyvä ruoka, terve keho ja hyvä mieli. Mutta millaista on hyvä ruoka? Ruokailutottumuksemme ovat pikkuhiljaa vuosien saatossa lipsuneet kohti epäterveellistä, prosessoitua ruokaa. Ruokaa, josta saa paljon energiaa, ja vähän ravitsemuksellisesti tärkeitä aineita. Samaan aikaan funktionaalisten elintarvikkeiden myynti kasvaa. Kun purkin kyljessä luvataan terveyttä, purkki ostetaan.

Miksei kodeissa tehdä enää kunnon ruokaa? Omalta osaltani voin listata useita syitä. Ruuhkavuosiaan elävä pienten lasten vanhempi tarttuu mielellään puolivalmiiseen kiireisellä kauppareissullaan. Vaikka halua terveellisen ruuan tarjoamiseen olisi, aina tilanteet eivät anna myöten. Osittain kyse on tietämättömyydestä. Ihan oikeastikaan kaikki eivät tiedä, miten haitallisia prosessoidut elintarvikkeet terveydelle ovat. Yhtenä syypäänä on elintarviketeollisuus. Kauniit mainospuheet ja mielikuvat äitien tekemästä ruuasta tuudittavat uskomaan, että värikkäässä pakkauksessa ostettu valmisruoka on oikein mainiota mahantäytettä, varsinkin pienille lapsille.

Omasta mielestäni hankalin este ns. kunnollisen ruuan valmistamiselle on kauppojen tarjonta. Kun aina ei kerta kaikkiaan ole tarjolla mitään järkevää sapuskaa! Minä haluan ostaa punaisia tomaatteja, napakoita perunoita, napsahtavia porkkanoita, kirkassilmäisiä suomalaisista järvistä pyydettyjä kaloja, luomulihaa ja luomukanaa, jogurttia johon ei ole lisätty selluloosan ainesosia tai MUOVIA, oikeaa ruokaa joka on kasvanut puhtaassa maassa ja puhtaissa vesissä. En halua jogurttia, jonka rakennetta on parannettu myrkyillä En halua tomaatteja, jotka on kasvatettu ravinneliuoksessa. En halua mansikan, mustikan, maidon, lihan, tai kasvisten kaltaisia valmisteita. Haluan aitoja tuotteita!

Mikä meitä suomalaisia oikein vaivaa? Olen vakavasti sitä mieltä, että me emme tosiaan osaa pitää huolta omista oikeuksistamme. Kysyntä määrittää tarjonnan. Perustetaan ruokapiirejä, vaaditaan kauppiailta kunnollista tarjontaa, ehdotetaan hyviä tuotteita mukaan valikoimiin. Ennen kaikkea, käytetään rahamme viisaasti. Ostetaan vähän kalliimpaa mutta kunnollista, vähän pienempiä määriä, ettei ruokaa mene roskikseen. Kannatetaan pienleipomoita, korttelikauppoja, torimyyjiä, Luomua ja lähiruokaa. Opetellaan tekemään yksinkertaista ja herkullista perusruokaa. Me voimme vaikuttaa!

Vanhat kadut kuntoon

Vanhat kadut kuntoon         

Vantaan kaupungin talousarviokäsittelyn yhteydessä on käynyt ilmi, että Vantaan kadut ovat surkeassa kunnossa. Korjausvelkaa on kertynyt jo miljoonan euron verran. Tämä tarkoittaa sitä, että huonokuntoisia katuja odottaa kunnostusta miljoonan euron arvosta. Jos katuja ei korjata ajoissa, kasvavat vauriot niin suuriksi, ettei korjaaminen enää riitä vaan joudutaan rakentamaan kokonaan uusi katu pohjineen päivineen. Ja se vasta maksaakin.

Kuntatekniikan jaoksessa, jonka jäsen olen, hyväksymme pitkän lista katusuunnitelmia vuosittain. Suunnitelmat ovat varsin kattavia. Rakennetaan katujen rakennustapaohjeen mukaisia, yleiskaavassa määriteltyjä, hienoja teitä.

Vanhoilla alueilla on vakiintunut asukaskunta ja vakiintuneet toimintatavat. Kapeilla kujilla ja pihateillä ajetaan hitaasti ja varovasti, muita kulkijoita kunnioittaen. Vanhat puut kaareutuvat kadun yli ja pientareita reunustavat asukkaiden istuttamat kuusiaidat. Kylämiljöissä mutkittelevat hiekkatiet, joilla ajellaan varsin hillitysti.

Kun vanhalle alueelle rakennetaan uusi tie, ei se aina hyvästä aikomuksesta huolimatta istu alkuperäiseen yhteyteen.  Uudesta tiestä tehdään leveä ja suora. Kevyenliikenteen kaistat ovat välttämättömiä leveän tien vieressä. Katujen pientareista tehdään näkyvyyden vuoksi leveät, ja vanhat kuusiaidat kaadetaan. Mutkittelevat tiet suoristetaan ja asfaltoidaan.

Useimpien mielestä tämä on tulkittavissa kehitykseksi. Itse olen sitä mieltä, että katujen rakentamisessakin voisi käyttää harkintaa. Miksi kaiken pitää olla niin puunattua? Eikö riittäisi, että korjattaisiin vanhat kadut kuntoon, ja toteutettaisiin leveät baanat niille alueille, jonne ne oikeasti sopivat?

Finavian pitää maksaa lentokentän glykolipäästöt

Viime viikolla uutisoitiin kehäradan tunnelityöt keskeyttäneestä mikrobikasvustosta. Kasvuston epäillään johtuvan lentokoneiden jääneston yhteydessä huolimattomasti käytetystä glykolista. Aikaisemmin kentältä peräisin olevan glykolin on epäilty saastuttaneen Kylmäojan sekä muita lentokentän ympäristön pienvesistöjä.Glykoli ei sinänsä ole myrkyllistä, mutta se syrjäyttää happea luontoon päästyään. Senhän ymmärtää, millaista elämää on esimerkiksi hapettomassa vedessä.

Helsinki-Vantaan lentoaseman ympäristöluvan uudistaminen on parhaillaan viimeisteltävänä Uudenmaan aluehallintovirastossa. Nykyinenkin ympäristölupa asettaa tiukat ehdot glykolin käytölle. Lentokoneiden käsittelyn pitää tapahtua tarkoitukseen varatuilla alueilla ja glykolipitoiset jäte- ja sulamisvedet täytyy kerätä talteen ja johtaa viemäriverkkoon. Käsittämätöntä on, kuinka vapaasti menneisyydessä on saanut mellastaa. Ihmetystä herättää myös se, että vaikka Finavia toimiikin nykyisin ympäristöluvan mukaisesti, pääsee glykolivesiä silti huuhtoutumaan lähialueen ojiin esimerkiksi sulamis- ja sadevesien kautta. Pitäisikö ympäristöluvan olla tiukempi? Mikä mättää, kun lähialueen purot ovat haisevaa mössöä, eikä se virallisesti ole kenenkään vika?
 

Suomalaisen ympäristölainsäädännön yksi keskeinen lähtökohta on, että saastuttaja vastaa kustannuksista. Siksi on päivänselvää, että Finavian on korvattava kaikki glykolin käytöstä kehäradan rakennustöille aiheutuneet  kustannukset. Finavian täytyy kantaa vastuunsa. Jos kehäradan rakennustyöt viivästyvät, on se kohtalokasta paitsi joukkoliikenteelle, myös monille kaupungin investointisuunnitelmille. Kestävää ja kehittyvää Vantaata rakennetaan kehäradan varaan. Kustannuksia ei myöskään saa vyöryttää veronmaksajille  sen enempää kaupungin kuin valtionkaan budjetin kautta.
 

Finavia olisi toivottavaa osallistua myös lentokentän glykolipäästöjen vuoksi saastuneiden purojen kunnostukseen. Purojen taimenkannat ovat katoamassa, ja Aviapoliksen asukkaat kärsivät haisevista puroista. Hapettomassa vedessä ei ole elämää.

Laatutukkia vai aavikoitumisen estoa

Olin tällä viikolla työmatkalla Espanjassa tutustumassa sikäläiseen metsäpolitiikkaan. Matkaseurueeseemme kuului parikymmentän metsäalalla toimivaa henkilöä ympäri Suomen. Vaikka olenkin reissannut Espanjassa sydämeni kyllyydestä ja jopa opiskellut metsätieteitä Espanjalaisessa yliopistossa, oli kokemus oli todella avartava. Tekee hyvää huomata, miten erilaisista lähtökohdista ihmiset määrittävät vaikkapa metsien käytön tarpeita eri maissa. Suomalaisiin arvoihin nähden espanjalaiset arvot olivat aivan eri tärkeysjärjestyksessä. Ykkösenä ei suinkaan ollut puumassan kasvattaminen, laadukkaan tukkipuun tuottaminen tai edes metsien virkistysarvojen lisääminen. Ehdoton ykköstavoite useimmilla alueilla oli jonkinlaisen elinkelpoisen metsikön aikaansaaminen. Puiden tärkein ominaisuus oli hengissäsäilymiskyky. Ilmastonmuutos on muuttanut Espanjan kasvuolosuhteita niin rajusti, että kuivuuden ja aavikoitumisen vastainen taistelu on kovaa ja katkeraa.Puiden sietokyvyn lisäksi korostettiin voimakkaasti monimuotoisuuden parantamista, sekä virkistysmahdollisuuksia.

Mahtavaa, voisi joku ajatella, noinhan Suomessakin pitäisi toimia. Mutta asiapa ei olekaan ihan niin yksiselitteinen, kuin ensiajatellen luulisi. Puu on raaka-aineena maailman paras. Se on ekologista, se on kestävää, se on kierrätettävää, terveellistä, kaunista ja helposti työstettävää. Valitettavan usein Espanjan kaltaisissa maissa, joissa omaa kestävää puuntuotantoa ei ole, turvaudutaan tuontilajeihin. Trooppinen puu on usein alkuperältään epämääräisistä olosuhteista tuotua. Jopa sertifioitu puu voi olla peräisin monokulttuuriplantaaseilta. jossa ainoaa elämää edustavat nopeiden kiertoaikojen puuviljelmät.

Puun käytön vaihtoehtona ovat muut materiaalit: betoni, tiili, lasi ja teräs. Eivät kovin viattomia vaihtoehtoja nekään., Tiilen valmistaminen on todella energiaintensiivistä, samoin betonin.  Hyvin usein puun vaihtoehtoiset raaka-aineet ovat uusiutumattomia luonnonvaroja voimakkaasti kuluttavia

Suomessa arvostellaan usein täkäläistä metsätaloutta ja metsien kovaa käyttöastetta. Toki suomalaisessa metsätaloudessa on runsaasti parantamisen varaa. Pitää kuitenkin muistaa, mitä seurauksia metsien käyttämättä jättämisellä olisi: hiirenhiljaiset, vesisyöpöt eucalyptus-metsiköt paperin tuotantoa varten, plantaasiviljelty trooppinen puu tai vaihtoehtoiset, energiaintensiiviset uusiutumattomat raaka-aineet.

Olennaista olisi löytää mahdollisimman pehmeä tapa hoitaa ja käyttää metsiämme, jalostaa puuraaka-aine viimeistä lastua myöten mahdollisimman tehokkaasti ja pystyä vielä markkinoimaan upeaa tuotettamme myös muihin maihin. Espanjalaisista arvoista on opittavaa myös suomalaisessa metsämaailmassa. Monimuotoisuuden absoluuttinen arvostaminen oli ihailtavaa. Espanjalaiset olivat pakon edessä ymmärtäneet, mikä meidän kaikkien elinehtomme on: luonnon monimuotoisuuden säilyminen.

Lasten ja nuorten Vantaa

Kaupunginvaltuusto käsitteli maanantaina kokouksessaan Lasten ja nuorten Vantaa- toimintaohjelmaa. Ohjelmassa oli pohdittu eriliaisia keinoja kehittää lasten ja nuorten osallisuutta sekä mahdollisuuksia vaikuttaa heitä koskeviin päätöksiin.


Viime metreillä vihreässä valtuustoryhmässä herättiin huomaamaan, että ohjelmasta puuttu tärkeä kohta: lasten ja nuorten mahdollisuus vaikuttaa omien palveluidensa, ja toimintaympäristönsä suunnitteluuun ja toteutukseen. Ajatelkaapa, millaisena maailman näkee lapsi, joka on saanut olla mukana suunnittelemassa omaa luokkahuonettaan? Tai millaisen maailmankuvan saa lapsi, joka on mukana ideoimassa lähileikkipuistoaan? Entä miten luulette nuoren reagoivan, kun hän saa kaveriporukan kanssa suunnitella nuorisotalon sisätilan sisustuksen? Voisin arvella, että usko yhteiskuntaan, usko omaan itseensä ja oman mielipiteen tärkeyteen kasvaa.

Meillä aikuisilla on usein sellainen harha, että me osaamme ja tiedämme kaiken, ainakin paremmin kuin lapset. Eihän lapsi voi päättää "tärkeistä" aisoista, ne päätökset kuuluvat aikuisille. Tai oikeastaan miehille, perheen aivoille. "Kyllä meidän perheessämme ylintä päätösvaltaa käytän minä eikä lapseni", totesi eräskin pitkän linjan poliitikko minulle eilen keskustellessamme mahdollisuudesta ottaa lapset mukaan heitä koskevien päätösten suunnitteluun. "Mitä siitäkin tulisi jos lapset saisivat päättää, kohtahan meillä olisi kiipeilytelineitä joka puolella", analyysi jatkui.

Mitä sitten? Mitä sitten, jos kiipeilytelineitä olisikin yllättävissä paikoissa, mitä sitten jos kaiteet tehtäisiinkin kävelyä varten, mitä sitten jos joskus rakennettaisiinkin pienille käsille sopivaa, mitä sitten jos joskus rakennettaisiinkin pelkkää nojailuun ja notkumiseen sopivaa? Olisiko se niin kamalaa? Tulsiiko siitä sellainen olo, että aikuisten valta-asema horjuu? Että lapset ottaisivat vallan?

Uskallan väittää, että jos lapset saisivat päättää, maailma olisi piirun  verran parempi paikka.